Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa | Page 8

sekä Ruotsin että
Norjan puolelle opettamaan omia kansalaisiaan.

Gottlund tuumiskeli saada suomalaiset suomen kielen mukaan
järjestetyiksi kirkollisessa ja tavallaan oikeudellisessakin suhteessa
erityisiksi seurakunniksi. Oli luonnollista, etteivät ruotsalaiset tätä
tuumaa hyväksyneet, ja muutamat pitivät Gottlundia venäläisten
lähettämänä, jotta hän yhdistäisi silloin runsaslukuisen suomalaisen
väestön näiden emämaan kanssa. Monet sen vuoksi epäilivät
Gottlundia; toiset taas vastaanottivat hänen antamansa tiedot
suomalaisista suosiollisesti ja kiinnittivät niihin järkevää huomiota, ja
lukuunottamatta hänen nuorekasta intoiluaan suomalaisten
erottamiseksi muista, he hyväksyivät hänen tuumansa siinä määrässä,
että työskentelivät suomalaisten saattamiseksi samanarvoisiksi
ruotsalaisten kanssa. Näiden miesten joukossa olivat maaherra Wingård
ja Arvikan pastori Lindberg.
1840-luvun alusta alkaen, jolloin Pohjois- ja Etelä-Finnskogan,
Lekvattnetin ja Bogenin kirkot valmistuivat ja Jumalan sanaa
julistettiin köyhille suomalaisraukoille, on heidän edistymisensä käynyt
tavattoman nopeasti Ruotsinpuoleisilla salomailla, ja samaan aikaan
koitti Norjassakin asuville suomalaisille yhtä perinpohjainen muutos
parempaan päin. Sekä Norjassa että Ruotsissa asuvat suomalaiset
pitävät Gottlundia suurimpana hyväntekijänään ja apostolinaan.
Tohtori Petrus Nordmann julkaisi v. 1888 Helsingissä varsin
ansiokkaan teoksen Keski-Ruotsin Suomalaiset.[2] Tästä kirjasta saa
täydellisen tiedon suomalaisten elämästä Ruotsissa, ja tähän hra
Nordmannin teokseen olen pääasiallisesti nojautunut tätä vähäistä
johdantoa laatiessani.
Gottlundista hän lausuu: "Kielentutkija Gottlund, salomaan
suomalaisten apostoli ja lukemattomien kirjallisten taisteluiden sankari,
kuoli Helsingissä huhtikuun 20 p:nä 1875.[3] Vielä 78 vuoden iässä
hän osoitti vilkasta harrastusta suomalaisten asiaan."

6. SIIRTYMISTIET JA ASUNNOT.
Mitä teitä suomalaiset kulkivat siirtyessään Ruotsiin? Siitä ei historia

eivätkä suulliset tarinat anna mitään tietoa. Arvatenkin muuttotien
määräsi se seikka, mistä kotimaan osasta ja mihin vuodenaikaan
matkalle lähdettiin.
Näyttää selvältä, että yksi ja toinen on kuljettanut mukanaan karjaakin,
koska kaikilla niillä tienoilla, missä suomalaisia asuu, tavataan
karjarotua, jota jokapäiväisessä puheessa mainitaan suomalaislehmiksi.
Nämä lehmät eroavat huomattavasti tavallisesta ruotsalaisesta rodusta
siinä, että ne ovat pienempiä, sarvettomia ja useimmiten aivan
valkoisia.
Tarinat mainitsevat, että asuinseudullaan Fryksdalissa Vermlannissa
kuuluisa pahantekijä Häkkinen oli tuonut mukanaan seitsemän lehmää,
sonnin, vuohia ja lampaita.
Jos tässä jutussa on jotakin perää, on luultavaa, että Häkkinen oli tullut
Ruotsiin Pohjanlahden ympäri. Toiset kertovat usein perheiden tehneen
tuon pitkän kiertomatkan, ja siten lienee ollut asian laita, kun muutamat
suurehkot parvet, jotka kuljettivat mukanaan talouskapineita, siirtyivät
Ruotsin puolelle.
Sitävastoin lienevät pienemmät seurueet ja yksityiset henkilöt joko
purjehtineet veneillä Pohjanlahden poikki tai hiihtäneet talvella osittain
Ahvenanmeren, osittain Merenkurkun poikki, aina sen mukaan, mihin
maakuntaan uudisasukkaat aikoivat asettua asumaan.
Aivan varmaa on, ettei Ruotsiin jo asettuneiden ja kotimaassa asuvien
suomalaisten välinen yhteys ollut niin harvinaista kuin olisi voinut
päättää pitkistä matkoista, esim. Norjan rajalta Sisä-Suomeen,
Rautalammille, Savoon ja Karjalaan, joilta paikoilta muuttajat
enimmäkseen lähtivät, sillä pitkillä keveillä suksillaan hiihtävät
reippaat, sitkeät ja rohkeat suomalaiset eivät säikkyneet sellaisten
matkojen vaivoja eikä pituutta.
Samoin kuin Amerikasta palaavat siirtolaiset nykyaikaan lienevät
Ruotsin salomailta palaavat sanansaattajat myöskin kehoittaneet jäljellä
olevia sukulaisiaan ja tuttaviaan siirtymään Suomesta Ruotsiin ja
antaneet heille osviittoja, mille seudulle heidän piti mennä ja mitä teitä

kulkea.
Jotenkin varmaan voidaan otaksua, että nämä sanansaattajat suureksi
osaksi myöskin olivat tiedustelijoita, jotka jo edeltäkäsin olivat
päättäneet siirtyä maasta pois. Siinä tapauksessa he jo olivat pari talvea
aikaisemmin lähteneet matkaan, etsineet soveliaan paikan,
ensimmäisenä kesänä kaataneet kaskeksi niin suuren alan kuin saivat
metsää kumoon jonka jälkeen he talven elättivät henkeään metsästellen
salomailla tai satunnaisella työansiolla vuorikunnissa ja kaupungeissa.
Seuraavana vuonna he olivat palanneet kaskimaillensa ja silloin
polttaneet ne. Palo oli nyt valmis kylvettäväksi, ja ne uudisasukkaat,
jotka olivat saaneet hankituksi tarpeeksi siemenrukiita, kiittivät
onneansa.
Oli päivän selvää, että siemenrukiit olivat uudisviljelijälle ihan
välttämättömän tarpeellisia, ja kyllä uudisviljelijä siitä asiasta pitikin
hyvän huolen. Muudan tuollainen uudisasukas toi mukanaan Suomesta
rukiita vain sen verran mitä mahtui kuikannahkaan. Se seikka, että
uudisasukas jyväpussikseen valitsi juuri höyhenisen kuikannahan,
osoittaa suurta huolellisuutta ja käytännöllistä ymmärrystä, sillä
tuskinpa hän olisi voinut keksiä koteloa, jossa kallisarvoinen
siemenvilja olisi paremmin säilynyt kuin saloseutulaiselle jotenkin
helposti saatavissa olevassa kuikannahassa.
Kun nyt uudisasukas uudessa isänmaassaan oloaikansa toisena kesänä
oli suorittanut rukiinkylvön ja kaatanut kasken seuraavaksi vuodeksi,
hän alkoi rakentaa asumustaan, saunaa, jonka hän, jos hyvin kävi, sai
valmiiksi ennen talven tuloa.
Tämä rakennus, jota eri nimillä mainittiin pirtiksi, saunaksi tai
suomalaistuvaksi, rakennettiin kasken reunaan suorakaiteen
muotoiseksi. Ovi oli yleensä päivän eli etelän puolella: läntisellä
pitkällä seinällä päivänvalo laskettiin sisään kahdesta ikkuna-aukosta,
joiden edessä oli lykättävät luukut. Tuvan ympäristöllä maasta
nostetuista kivistä tehtiin uuni eli kiuas keskelle lattiaa. Veistetystä
suuresta hongasta tehtiin pitkin sivuseinää ikkunoiden alle leveä penkki.
Pälsimällä veistetyistä hirsistä salvettiin seinät tuskin kolme kyynärää
korkeiksi maasta tai niin korkeiksi kuin uudisasukas katsoi

tarpeelliseksi, ja niiden päälle pantiin poikkipäin muutamia sileiksi
veistettyjä orsia parhaiksi niin kauas toisistaan, että niiden päälle
ladotut ruislyhteet pysyivät vakavasti kuivamassa. Sitten päädyt
veistettiin korkeammiksi tai matalammiksi ja päätyhirret sidottiin
toisiinsa koko tuvan pituisilla vuoliaisilla, joskus kolmea kyynärää
pitemmilläkin, niin että vuoliaisten päät olivat tukena ns. kodalle, joka
tehtiin siten, että pienempiä halkaistuja hirsiä nostettiin pystyyn niiden
kapineiden suojaksi, joita siellä säilytettiin.
Kun seinät ja päädyt olivat valmiit, tehtiin katto hienoista kuorituista
näreistä tehtyjen ruoteiden päälle ja tilkittiin lämpimänpitäväksi
sammalilla, joiden päälle pantiin tuohia. Näiden päälle pantiin
paksumpia halkaistuja puita ja joskus nurkkien päälle muutamia kiviä,
ja