Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa | Page 7

jonka ratkaisu sai aikaan usean perheen
aineellisen häviön.
Useat suomalaiset olivat Kristianian (Oslon) kauppamiehiltä ottaneet
tavaroita velaksi ja pantanneet vakuudeksi metsälohkonsa, joita he

kuitenkin tarpeen mukaan saivat mielin määrin itse esteettömästi
käyttää; mutta kun lopputili tehtiin, eivät he enää olleetkaan maata
omistavia talonpoikia, vaan kristianialaisten kauppaliikkeiden
torppareita.
Tätä sekavaa vyyhteä koki Gottlund selvittää käydessään Norjassa v.
1821. Marraskuun 23 p:nä hän kutsui kaikkien ympäristön
suomalaiskylien isännät Räfhultet-nimiseen taloon Gruen pitäjään
keskustellakseen heidän kanssaan siitä, mihin keinoihin voitaisiin
ryhtyä suomalaisten aseman parantamiseksi. Ensin tuli puhe siitä, miten
pahasti herrat heitä kohtelivat ja miten heitä nyt huutokaupalla myytiin
uusille herroille. "Ei edes tiedetty, miten heidän omaisuutensa oli
joutunut kauppiasten käsiin", sanotaan Gottlundin päiväkirjassa.
Mutta vanhojen henkilöiden väitösten mukaan olivat suomalaiset ensin
asettuneet niihin metsiin, jotka silloin olivat kruunun omaisuutta.
Muutamat heistä olivat myöhempinä aikoina saaneet jonkinlaisen
kiinne- eli omistuskirjan, jonka antoi Kristian Knoff, jalkaväen
everstiluutnantti ja Norjan maanmittauslaitoksen virkamies. Hän oli
tullut Kööpenhaminasta, ja muutamille taloille hän oli mitannut maata,
jota he vapaasti saivat viljellä. Sitten hän oli Kristianiassa kadonnut, ja
pahasti epäiltiin, että hänet oli jollakin salaisella tavalla raivattu tieltä
pois (!).
"Viime aikoina heidät oli pakotettu ottamaan vastaan sellaisia
sopimuskirjoja, että heidät voitiin komentaa pois, milloin kauppias vain
tahtoi. Tähän heidät pakotti tyranni Johan Nilsen lyömällä ja hosumalla,
uhkaillen, että muuten ryöstetään heidän vanha velkansa. Samalla heille
sanottiin, ettei heille siitä seuraisi mitään pahaa, vaan että päinvastoin
he ja heidän lapsensa saisivat jäädä taloon ja nauttia koko joukon
muitakin etuja.
"Koska he tarvitsivat suolaa, viljaa ja rahaa, he antoivat taivuttaa
itsensä kirjoittamaan puumerkkinsä kontrahteihin, paitsi yksi, nimittäin
vaimo Marit Heikintytär Mullikka Furubergistä. Ensimmäisenä vuonna
he saivat apua, sekä jyviä että rahoja, mutta ei sen jälkeen. Kuitenkin
heidät komennettiin työhön useaksi kuukaudeksi talvella ja kesällä
lähelle Kristianiaa. Suurin työ käytettiin erään suon kuivattamiseen;

yritys ei onnistunut, Nilsen erotettiin ja hän muutti suomalaismetsiin,
jossa hän eleli kuin hirmuvaltias."

5. SUOMALAISTEN YSTÄVÄ.
Tähän mennessä kerrotusta näkyy, että suomalaisten oli taisteltava mitä
suurimpia vaikeuksia vastaan kaikissa suhteissa, ja vaikea on käsittää
hallitusten päätöksiä kumpaisessakin maassa olevista suomalaisista, ei
hallituksilla ollut tietoa suomalaisen väestön suuresta luvusta ja siitä
melkoisesta työkyvystä, mikä heillä oli, taikka arveltiin, ettei heillä
ollut kykyä eikä hengenlahjoja muodostaakseen vakavaa ja uutteraa
maata viljelevää väestöä. Nykyaika osoittaa, että tämä oli erehdys.
Rauhallisempi olo oli suomalaisilla XVIII vuosisadalla. Oli joko
huomattu heidän ansionsa korpien raivaajina viljelykselle tai heihin oli
totuttu. Erityisiä säännöksiä, jotka koskivat vain suomalaisia, ei
aikakirjoissa huomaa; näyttää kuin heidät olisi unohdettu, ja
arvatenkaan ei siihen aikaan tapahtunut suomalaisten maahanmuuttoa
ainakaan suuressa määrin, tuskinpa ollenkaan.
Yhdessä suhteessa heidät oli kokonaan unohdettu: kristinopin
opettamisessa. Mitään jumalanpalvelusta ei ollut määrätty pidettäväksi
erityisesti suomalaisille; he kuuluivat siihen pitäjään, joka oli lähinnä
heidän talojansa, ja kirkoissa saarnattiin Jumalan sanaa ruotsiksi, jota
kieltä suomalaiset osittain eivät ollenkaan ymmärtäneet, osittain vain
vähän. Eivätkä he pitäneet kiirettä sen oppimisellakaan, sillä tavalliseen
suomalaiseen itsepäiseen tapaansa he puhuivat omaa kieltään viime
aikoihin asti. Vielä tänäkin päivänä (n. v. 1890) puhutaan suomea
perheissä, milloin he luulevat, etteivät ruotsalaiset sitä kuule. Minkä
vuoksi suomalaiset ikään kuin häpeävät käyttää äidinkieltään
ruotsalaisten läsnäollessa, on vaikea ymmärtää, mutta varmaa on, että
siten on asian laita. Samoin he väittävät, etteivät osaa suomea, mutta
joka käy heidän kotipaikoillaan metsäseuduilla ja siellä tapaa heitä,
tulee pian vakuuttuneeksi siitä, ettei suomen kieli suinkaan ole heidän
seastaan hävinnyt. Niinpä eräs ystävä kirjoitti minulle Gruen pitäjästä
Norjasta mainittuna vuonna: "Suomen kieli on melkein kuollut: vanhat

sitä puhuvat, mutta eivät nuoret, vaikka he sitä ymmärtävät." Aivan
samaa sanoivat suomalaiset minulle viisikymmentä vuotta sitten.
Suomalaisten henkinen kehitys lienee ollut XVIII ja XIX vuosisadan
alkupuolella hyvin hidasta. Tosin kuuluu vähän heidän ilkitöistään,
vaikkei niitäkään puuttunut; mutta ruotsalaiset lienevät myöskin heitä
vähemmin ahdistaneet. He elelivät unohdettuina ja piiloutuneina
metsissä taistellen hätää ja puutetta vastaan. Kuullaan mainittavan
vuosia, jolloin nälänhätä, rokko ja punatauti olivat tehneet suuria tuhoja
sekä ruotsalaisten että suomalaisten keskuudessa ja varsinkin sanotaan
vuotta 1699 kauheaksi. Suomalaisista kerrotaan: "Vanhemmat söivät
lastensa ja lapset vanhempiensa ruumiita."
Suomalaiset ovat uljaasti taistelleet olemassaolostaan, siitä ei ole
epäilystäkään; senpätähden nähdään ja tiedetään ilomielin, että he nyt
kaikki ovat yhdenvertaisia Ruotsin muiden asukasten kanssa.
Että tällainen aika tuli paljon aikaisemmin kuin se muutoin olisi
tapahtunut, siitä heidän on suurimmaksi osaksi kiittäminen K. A.
Gottlundia.
Vuosina 1817-1821 tuo suomalainen ylioppilas etsi unohdetut
kansalaisensa heidän kodeistaan. Hänen mieltään liikutti hänen
näkemänsä. Vilkkaana ja tarmokkaana hän päätti parantaa heidän
asemaansa niin pitkälle kuin hänen kykynsä suinkin riitti, eikä tämä
tosiaankaan ollut vähäinen. Puhein ja kirjoituksin hän herätti sekä
silloisen perintöruhtinaan Oskarin että yleisön harrastuksen
suomalaisten asian puolelle ja seurauksena oli, että v. 1830 nimitettiin
kunnollinen mies, pastori Emanuel Bransell, saarnamieheksi
suomalaisten salomaille ja valtio määräsi varoja kolmen kirkon
rakentamiseen pääasiallisesti suomalaista väestöä varten.
Itse Gottlund hankki suomenkielisiä kirjoja ja jakeli niitä runsaasti
samalla kuin hän opetti useita maanmiehiään lukemaan. Näiden
joukossa oli pari älykästä suomalaispoikaa, jotka hän otti mukaansa
Tukholmaan ja sieltä edelleen Upsalaan, jossa he tulivat ylioppilaaksi.
Sen jälkeen hän lähetti heidät suomalaismetsiin