Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa | Page 5

vaikutti, etteivät suomalaiset
voineet kasvattaa vetojuhtia, vaan heidän täytyi ostaa hevosensa
Norjasta. Siten norjalaisten hevoskauppa pääsi alkuun, ja sitä on
kestänyt viime aikoihin asti.
V. 1671 kiellettiin 40 markan sakon uhalla metsästä ottamasta havuja
sekä lehtiä vuohien ja lampaiden ruoaksi, ja viimein 1735 kiellettiin
vuohia pitämästä.
Toisetkin asetukset sortivat suomalaisia ja talonpoikia ankarasti. Niinpä
määräsi Vermlannin maaherra G. Soop, etteivät suomalaiset 40 markan
sakon uhalla saa myydä polttamiansa sysiä sinne missä he saivat
parhaan hinnan tai mihin oli lyhyin matka, vaan heidän oli kuljetettava
sydet erikseen määrättyihin tehtaisiin, missä heidän täytyi tyytyä siihen
hintaan, jonka tehtaanomistaja määräsi; siihen aikaan se oli 16 äyriä
parmaalta eli kaksi penninkiä tynnyriltä. Kun suomalaiset tästä
valittivat, Vuorihallitus hyväksyi tämän hinnan ja sen vahvisti kuningas
Fredrik heinäkuun 27 p:nä 1726.
Samoin kiellettiin kaikki puutavarankauppa Norjan kanssa sillä uhalla,
että tavara menetettiin ja sekä ostaja ja myyjä että se, joka oli

avullisena puiden hakkauksessa ja kuljetuksessa, joutui 2 vuodeksi
linnaan pakkotyöhön. V. 1682 annettu asetus sääti, että ne suomalaiset,
jotka eivät oppineet ruotsia, oli karkoitettava maasta.
Voisi luulla, että edellämainitut lakimääräykset olisivat tehneet
suomalaisten olemassaolon ja lisääntymisen aivan mahdottomaksi;
mutta niin ei ollut asian laita. He edistyivät yhä vain. Arvattavasti lain
valvojat huomasivat, että käskyt olivat järjettömiä ja joskus
mahdottomia panna toimeen, sillä epäilemättä suomalaiset tekivät
itsepäistä, sitkeää ja urhoollista vastarintaa osittain väkivallalla, osittain
viekkaudella.
Eipä liene ollut aivan helppo panna toimeen rangaistusmääräyksiä
kaukana asuviin suomalaisiin nähden, vaikka tuomiokirjat todistavat,
että monen suomalaisen asumus oli poltettu ja moni suomalainen
kaatunut puolustaessaan kotia, jonka hän oli suurella vaivalla hätää ja
puutetta kärsien rakentanut. Ja kostoa pelättiin, sillä kodittomaksi
jääneellä suomalaisella ei ollut enää paljon menetettävää, eikä tarvitse
epäilläkään, etteikö kostonhalua olisi syntynyt, kun inhottava väkivalta
oli tapahtunut.
Että suomalaiset heikompana puolena turvautuivat kavaluuteen, sen
tiedämme; sillä osaksi suomalainen kävi vastustajansa kimppuun salaa,
kun hänelle paikallisolot tuntevana siihen tarjoutui tilaisuus, osaksi hän
vahingoitti tai hävitti vihamiestensä omaisuutta, Kaukana talonpoikien
kodista metsissä kuljeksiva karja tarjosi monta hyvää kostontilaisuutta,
ja tarinoissa kerrotaan, kuinka suomalaiset veivät pois, pistivät
kuoliaaksi tai myrkyttivät talonpoikien karjaa.
Ikivanhoista ajoista asti on suomalaisilla ollut maine, että he osasivat
taikakeinoja, ja tätä mainetta he käyttivät hyväkseen. Monen talonpojan
lehmän, joka kuoli itsestään, arveltiin kuolleen noidannuolen
kaatamana. Vielä minunkin muistini aikana tapahtui usein, että monen
talonpojan elukka suojassakin sai myrkytyksen tai muulla tavalla
surmansa hiipien kuljeksivan kostonhimoisen suomalaisen toimesta.
Suomalaisten jäykkäluontoinen rohkeus ja urhoollisuus heidän
puolustaessaan kotiaan ja omaisuuttaan samoin kuin heidän kostonsa

pelko lienevät vaikuttaneet, että niin hyvin lain valvojat kuin
talonpojatkin jättivät heidät rauhaan ja ankarat käskyt jäivät
suurimmalta osalta tehottomiksi. Jos asia olisi ollut toisin, suomalaiset
olisivat hävinneet sukupuuttoon.
Wermlannin suomalaisia ruotsalaiset arvattavasti pahimmin ahdistivat,
mutta sittenkin nämä lisääntyivät, arveltiin, että heistä oli hyötyä
varsinkin sotien aikana. Sellaisissa tilaisuuksissa ei laiminlyöty käyttää
heidän apuaan varsinkin rajaseuduilla, missä he olivat oivallisia
vakoojia.
Fernowin kertomuksen mukaan otti muutamia satoja suomalaisia osaa
ns. Hannibalin kahakkaan v. 1644. Tappelussa jäällä lähellä Edan
linnoitusta olivat suomalaiset ja ratsuväki itäisellä sivustalla. Heillä oli
sivuillaan korkeat vuoret, niin ettei vihollinen voinut päästä eteenpäin,
ampuipa kuinka tuimasti tahansa. Taistelusta kertoo Fernow edelleen:
"Mutta vaikkei heillä ollut ampumavaroja kuin aivan vähän, he eivät
jättäneet solaa eikä maantietä, ennenkuin heidän kapteeninsa Lorentz
oli haavoittunut olkapäähän; silloin jokainen vetäytyi pimeässä omalle
taholleen niinkuin lampaat ilman paimenta, ja oli varsin laiha lohdutus,
etteivät he olleet koko päivänä menettäneet enempää kuin 30 miestä,
vaikka olivat surmanneet 300 norjalaista."
Monet kertomukset todistavat, että suomalaiset ovat kiitettävällä tavalla
ottaneet osaa Wermlannin taisteluihin; he olivat taistelleet urhoollisesti
ja myöskin kärsineet suurta mieshukkaa osittain jo mainitussa
Hannibalin kahakassa, osittain Krabben kahakassa 1657-1660 sekä
Gyllenlövin sodassa 1675, jota myöskin sanotaan nelivuotiseksi
sodaksi, ja lopullisesti isonvihan aikana 1709-1720.

3. SUOMALAISET AMERIKASSA.
Muutamien suomalaisten mielestä oli elämä Ruotsin metsissä liian
tukalaa ja he siirtyivät Amerikkaan. Ensimmäiset, jotka tunnetaan,
karkoitettiin sinne siitä syystä, että olivat rikkoneet
kaskenpolttoasetusta. He olivat Sunnen pitäjästä Wermlannista, ja

jonkin aikaa sen jälkeen sai maaherra Stake käskyn taivuttaa hänen
läänissään asuvat suomalaiset siirtymään äsken perustettuun "Uuden
Ruotsin" siirtomaahan Delaware-virran rannoille.
Omien ilmoitustensa mukaan maaherra ei tässä onnistunut. Hän antoi
silloin ottaa kiinni koko joukon suomalaisia ja teljetä heidät vankeuteen.
Tämä tapahtui huhtikuussa 1641.
Kun hän sen jälkeen kysyi, miten vankien suhteen olisi meneteltävä,
hallitus vastasi, että "oli miellyttävä asia, että hänen oli onnistunut
saada sellaiset vahingolliset ja metsää turmelevat suomalaiset ja
irtolaiset vangituksi, ja jolleivät nämä mielisuosiossa menisi
siirtomaahan Amerikkaan, piti heidän hankkia takausmiehiä, jotka
menisivät takaukseen siitä, että he huolellisesti ottaisivat viljelläksensä
autioita tiloja tai uusia torppia. Jolleivät suomalaiset saisi takauksia, ei
heillä ollut muuta neuvoa jäljellä kuin lähteä Amerikkaan, tai maaherra
panettaisi heidät rautoihin ja pitäisi heitä työssä kruunun linnoissa ja
taloissa."
Muutamat suomalaiset lähtivät vapaaehtoisesti Amerikkaan, sen
tiedämme Thomas Campaniuksen kirjasta (Lyhyt kuvaus
Uusi-Ruotsi-nimisestä maakunnasta Amerikasta.). "Siellä asuivat
suomalaiset ja siellä oli rakennettu lujat huoneet, ei kuitenkaan
linnoituksia. Se on Kristinan linnoituksesta puolenkolmatta
saksanpenikulman päässä meritietä itään päin. Maantietä runsaasti
puoliikolmatta ruotsinpenikulmaa." Muudan tähän teokseen liitetty
kartta osoittaa, että "Suomi" ("Finland")