Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa | Page 3

tässä toimessa.
Tähän saakka olivat ainoastaan ruotsalaiset talonpojat valittaneet; nyt
tuli valituksia suomalaisia vastaan myöskin Norrlannin, Neriken ja
Wermlannin maaherroilta; "he haaskasivat tarpeettomasti metsiä,
pitivät luonaan ja antoivat asuntoa karkulaissotamiehille ja muille
kevytmielisille ihmisille". Näihin valituksiin holhoojahallitus vastasi,
että maaherrat koetelkoot, millä keinoin sellainen "konnuus" saataisiin
ehkäistyksi.
Ja näin alkoi suomalaisten vainoaminen. Vermlannissa maaherra
Gustaf Leijonhufvud ehdotti hallitukselle, että irtolaissuomalaisia
rangaistaisiin siten, että heidän täytyisi omassa ruoassaan tehdä
kuukausi tai pari työtä vuorikaivoksissa ja että heidät sitten ajettaisiin
maanpakoon.
Tähän myönnyttiin ja hallitus ilmaisi tyytyväisyytensä maaherran
intoon. Maaherroille myönnettiin muutamissa tapauksissa sangen laaja
valta. Niin he esim. saivat oikeuden tutkinnotta ja tuomiotta mestauttaa
metsissä kulkijat, rosvot ja törkeät pahantekijät, jotka tavattiin
verekseltä.[1] Vielä hallitus lisäsi, että "jos on suomalaisia torppareita,
jotka haluavat päästä vakinaisesti asuviksi ja kykenevät torppaa

parantamaan maan ja kruunun hyödyksi, niin ettei kruunu menetä veroa
muista torpista, joiden täytyisi ylläpitää irtolaisväestöä, voitte ne liittää
emäkylien talonpojille ja vaatia ulosteot". Loppusanoissa hallitus
ilmaisee vielä jyrkemmän mielipiteen. "Koska suomalaiset eivät suostu
menemään kaupunkiin, vaan tahtovat pysyä metsissä, niin voitte antaa
vanhojen ja ainoastaan yhden asua talossa ja muuttaa kaikki muut
kaupunkeihin siellä tekemään käsitöitään. Ja joka sitä ei tahdo tai voi
tehdä, se sotaväen otossa otettakoon sotamieheksi, ja joka taloon jää
asumaan, polttakoon sysiä sille, joka kaupungissa käsityötä tekee."

2. VAINON AIKA.
Tästä ajasta alkaen kävi pitkäaikainen olo Ruotsissa suomalaisille
hyvin tukalaksi. Voidaanpa sanoa, että vuodesta 1637 alkaa vainon aika.
Ruotsalaiset talonpojat, joiden mielestä suomalaiset torpparit "olivat
liian lähellä heidän emäkyliään ja tekivät niille huomattavaa haittaa ja
vahinkoa" -- niin kuului tavallinen valitusvirsi, -- kokivat kaikin
mokomin saada heidät karkoitetuksi. Jos suomalaisella oli tallella
kuninkaallinen kiinnekirjansa, hän sai useimmissa tapauksissa jäädä
asumaan torppaansa; mutta jos se oli joutunut hukkaan tai jos torppa oli
perustettu ilman lupaa, hänet ajettiin armotta pois, jos nimittäin
lainpalvelijan onnistui saada hänet häädetyksi.
Mutta niin ei aina käynyt, sillä suomalainen puolusti itseään ja
maatilkkuaan. Hidasluontoinen, itsepäinen mies, joka eleli syrjäisellä,
autiolla saloseudulla ja johon uudet aatteet hyvin vähän pääsivät
vaikuttamaan, ei voinut niin pian käsittää muodostuneita uusia
olosuhteita eikä tajuta hallituksen muuttunutta mielipidettä hänen
kotipaikka-oikeudestaan. Hän tiesi, että hänen isänsä tai isänisänsä oli
Kaarle-herttua kutsunut maahan ja kehoittanut tätä kaskenviljelykseen,
ja nyt sanottiin että hänet, perillinen, oli ajettava pois tai pakotettava
toisenlaiseen elintapaan. Hän joutui helposti arvelemaan, ettei
paikallisten virkamiesten ankaruudella enempää kuin kateellisten
naapurienkaan puuhilla ollut mitään tukea voimassa olevassa laissa.
Sellaisissa oloissa ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin tarttua
matkasauvaan mennäkseen valittamaan hallitukselle Tukholmaan.

Valtion rekisterikirjassa on huhtikuun 14 p:ltä 1637 säilynyt seitsemän
Länsi-Norrlannin suomalaisen nimet, jotka tulivat pääkaupunkiin ja
ilmoittivat, etteivät he olleet metsänhaaskauksella eivätkä
metsästyssääntöäkään rikkomalla tehneet kruunulle eikä muille
asukkaille mitään vahinkoa, ja rukoilivat senvuoksi että saisivat
omistaa kotipaikkansa. Asiaa käskettiin tutkimaan ja maaherraa
kehoitettiin "niin toimimaan, että asetusta kaikkine väliehtoineen
tarkoin noudatetaan".
Erityisenä poikkeustapauksena on pidettävä, että ruotsalaisseutujen,
Hanebon, Arbrån ja Bergsjön tienoilla Helsinglandissa asuva rahvas,
alamaisesti anoo "saada nauttia ja pitää luonansa kolme suomalaista,
jotka ovat hyviä seppiä ja voivat hyvin hyödyttää maan asukkaita
työllänsä". Tähän hallitus ei voi vastata muuta, kuin ettei se suomalaisia
koskevalla asetuksella ollut tarkoittanut niitä, joista maalle ja kruunulle
voi olla jotakin hyötyä.
Suomalaisten itsepintaisesti jatkama kaskenviljelys antoi pari vuotta
myöhemmin aiheen uuteen asetukseen. Maaherra Kaarle Bondelta oli
tullut valituksia suomalaisten kaskenpoltosta ja metsänhaaskauksesta,
minkä jälkeen hallitus hyväksymällä hänen ehdotuksensa tämän
vallattomuuden ehkäisemiseksi antoi hänelle (kesäkuun 22 p:nä 1641)
käskyn "polttaa suomalaisten riihet ja asuinhuoneet, joita he ovat
rakentaneet sinne tänne metsiin, samoin kuin heidän viljansa, kun se on
kypsynyt, joko ottaa pois tai samalla tavoin polttaa, niin että he
ruokavarojen puutteessa lähtisivät pois metsistä".
Samanlaisia käskyjä annettiin monelle haaralle. Niinpä nähdään
Grythytten käräjäkunnan vanhimmasta säilyneestä tuomio-pöytäkirjasta
(heinäkuun 14 p:ltä 1641), että vuorimestari "ilmoitti rahvaalle korkean
esivallan tahdon ja käskyn, että kaikilta suomalaisilta tai torppareilta,
jotka eivät vuorityötä tee eivätkä viljele peltoa tai niittyä, vaan kaatavat
metsää, on heidän huoneensa ja rukiinsa poltettava".
Seurauksena näistä epäinhimillisistä käskyistä oli, että suomalaisten
lähetyskuntia taas saapui Tukholmaan valittamaan heidän kärsimistään
vääryyksistä. Läntisen vuorikunnan Grängen lähettiläät sanoivat, että
he olivat kuningas Kustaa II Aadolfin ja maaherrojen luvalla

perustaneet uudistorppia, jotka oli pantu verolle, ja että he olivat siihen
työhön kuluttaneet paljon vaivaa, ja koska he eivät olleet kaataneet
metsää enempää kuin oli tarpeen pellon ja niityn raivaamiseen, he
pyysivät suojelusta. Asia lykättiin takaisin maaherran tutkittavaksi ja
hänen ratkaistavakseen. Tästä annettu välipäätös loppuu käskyyn, että
"katsanto ja silmälläpito pidetään jäljellä olevista, etteivät he mahtaisi
hakata enemmän metsää kuin minkä verran he tarvitsevat tarpeellisiin
rakennuksiinsa tai muutoin ehtivät raivata pelloksi, niityksi ja muiksi
viljelysmaiksi".
Luultavasti samalta ajalta on säilynyt anomuskirja, jossa ei ole
päivämäärää ja joka alkaa sanoilla: "Me köyhät veronalaiset Ljusnärin
Finnmarkin suomalaiset kansalaiset". Ljusnärin vaskitehtaan
suomalaiset kertoivat siinä kirjoituksessa, että kelpo herra Krister
Bonde oli muutamia vuosia takaperin heidän hyvän käytöksensä takia
ja tehtaan edistymisen vuoksi sallinut jokaisen talonpojan vuosittain
kaataa puolen tynnyrinalan laajuisen kasken, mutta sitten kuin
armollinen kuningatar oli antanut ankaria asetuksia suurien kaskien
kaatamisesta, oli heitä