Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa | Page 2

nojautuen suomalaisten kertomuksiin ja että suomalaiset itse olivat ne
kuulleet esi-isiltään; ja kun tunnetaan suomalaisten viime aikoihin asti
säilynyt totuudenrakkaus, lienee Fernowin kertomus yhtä luotettava
kuin sen ajan historialliset muistiinpanotkin.
Että Fernow on kirjoittanut muistiinpanonsa suomalaisista
totuudenmukaisesti ja osoittaen ilmeistä harrastusta, näkyy siitäkin, että
hän saattaa mainita kokonaista 114 suomalaista sukunimeä yksistään
Elfdalin, Fryksdalin ja Jössen kihlakunnista. Kuningas Olavi Trätälja
tuskin vei mukanaan enemmän väkeä Wermlantiin kuin nämä
suomalaiset.
Suomalaisten lukumäärä ei ennen nuijasotaakaan ollut varsin pieni; sen
todistaa sekin, että Kaarle-herttua lokak. 6 p:nä 1583 antoi julistaa
"Varman ohjekirjan suomalaisille" -- "Wisst concept för finnar" --,
jossa heille myönnetään oikeus asettua asumaan kruununmetsiin ja
viljelemään maata. Kuusi vuotta heidän piti saada olla vapaina veroista.
Tämä "ohjekirja" näyttää olleen voimassa koko herttuakunnassa.
Samoin kuin isänsä edisti myös Kustaa II Aadolf maan raivaamista
viljelykselle vastaanottamalla ja suojelemalla niitä suomalaisia, jotka
jättivät isänmaansa asettuakseen Ruotsiin. Sen aikaiset suomalaiset
arvelivat tarvitsevansa tilavat alat asuakseen, ja kenties tämä olikin
syynä siihen, että useat maahanmuuttajat asettuivat kauemmaksi itään
päin, kulkivat niihin suuriin metsiin, joita Taalain maakunnassa oli
runsaasti, sillä jo v. 1626 oli tässä maakunnassa suomalaisia kaikissa
pohjoisimmissa ja läntisimmissä pitäjissä. Orsan pitäjään tiedetään
suomalaisia muuttaneen jo sata vuotta aikaisemmin, v. 1526, mutta

lukuisimmin lienee alettu maahan muuttaa Kustaa II Aadolfin
hallituksen alkuaikoina.
Kristiina-kuningattaren aikana levisi suomalaisia Ruotsin keskiosiin ja
yksityisiä ryhmiä tuli Suomesta ja kulkeutui Wermlantiin. Luultavasti
heitä myös tähän aikaan yleisemmin kuin ennen siirtyi rajan yli Norjan
puolelle.
Ensimmäisten suomalaisten siirtymistä Ruotsiin ei sikäläinen
vakinainen asujaimisto näytä juuri huomanneenkaan; mutta pian he
alkoivat syyttää suomalaisia muka vahingon tuottajiksi ja valittivat, että
nämä olivat asettuneet liian lähelle emäkyliä, kaatoivat metsät kaskiksi
ja laskivat kulovalkeita metsiin siten hävittäen niitä. Pian nämä
valitukset tulivat yleisiksi, ja tyytymättömyys sekä suomalaisiin että
kaskenpolttoon lisääntyi.
Kaskenpolttoa harjoitettiin esivallan suostumuksella, se näkyy
Kaarle-Herttuan avoimesta kirjeestä Wermlannin rahvaalle v. 1587,
jossa hän antaa käskyn "kaataa kaskeksi ja polttaa halmeeksi niin
paljon metsää, että oikealla ajallansa syksyllä siihen voitaisiin kylvää
tynnyri ruista".
Kun ruotsalaisiakin kehoitettiin kaskia viljelemään ja he oppivat tämän
maanviljelystavan suomalaisilta, he pitivät itseään ikään kuin
syrjäytettyinä ja katsoivat kärsivänsä vahinkoa maahantulijoiden vuoksi.
Siihen vaikutti lisäksi, että koko joukko suomalaisia oli asettunut
vuorikuntaan ja harjoitti sysienpolttoa ja vuorityötä. Tätä katsottiin
hyvin karsaasti.
Suomalaisten maanviljelys oli alkuaan kaskenpolttoa, kunnes he olivat
ehtineet raivata maata, ja tämäkin otettiin lukuun veron määräyksessä;
useimmat suomalaiset siis katsottiin maanomistajiksi, kun heidän
tiluksensa voitiin arvostella neljänneksi osaksi taloa eli manttaalia. Kun
talonpoika tarvitsi elääkseen koko talon, oli selvää, ettei suomalainen
voinut neljännesosalla elää muulla keinoin kuin kaskenpoltolla. Se oli
arviomiesten mielipide. Näin olivat asiat edelleen herttua Kaarle Filipin
kuolemaan asti.

Silloin oli suurin osa maata Wermlannissa kruunun omaa, olivatpa talot
suurempia tai pienempiä. Fernow kertoo: "Ja jollei ihan aina
tapahtunutkaan, että asukas ajettiin pois, kun talo soveltui toiselle, joka
paremmin soveltui voudin kukkarolle, rasitti ainakin taloja yksi vaikeus,
niin pian kuin sinne joko tuli asumaan laiskuri, tai jos sattui katovuosi
tai sota. Silloin talo jätettiin joko kokonaan tai osittain autioksi, eikä
kruunu saanut sotamiestä eikä veroa."
Kustaa II Aadolf havaitsi tällaisista oloista johtuvan epävarmuuden
tarvitessaan rahoja suunnittelemaansa Saksan sotaan. Hän huomasi
voivansa nopeasti hankkia rahoja rasittamatta kansaa. Talonpoikakin
tulisi huolellisemmaksi maanviljelyksessään, jos hän saisi ostaa talonsa
perintömaaksi. Huhtikuun 29 p:nä 1629 annettiin julistus, josta oli
tärkeät seuraukset, kun koko joukko taloja siirtyi kruunulta yksityisten
omiksi.
Suomalaisille nämä perinnöksiostot koituivat erittäin merkityksellisiksi,
sillä siihen saakka ei ollut pidetty kovin tarkkaa lukua myönnettäessä
heille lupaa asettua rakentamaan, kaskea viljelemään ja polttamaan
emäkylienkin metsiin. Nyt ruvettiin pitämään tarkempaa lukua, ja pian
syntyi eripuraisuutta. Ensimmäisiä riitajuttuja, joita lykättiin oikeuden
ratkaistavaksi, oli Uddeholmin tehtaanomistajan Carlströmin ja
Sandsjön suomalaisten välinen riita. Suomalaisten täytyi kärsiä kovaa
kohtelua, ja muudan suomalaisraukka tuomittiin kujanjuoksuun Rådan
kirkolla, vaikk'ei hän ollut tehnyt mitään muuta rikosta kuin useina
vuosina kierrellyt vuorikunnassa kerjäämässä.
Nyt alkoi suomalaisille kova taistelu. Maahanmuuttoa ja asettumista
kruunun metsiin jatkui kuitenkin samalla tavoin kuin Kaarle IX:n
aikana. Mutta suomalaiset kävivät varovaisemmiksi, ja moni meni itse
Tukholmaan saadakseen ns. rakennuslupakirjan niihin paikkoihin, jotka
saisi viljelläkseen. Toiset taas välinpitämättömyydessään tämän
laiminlöivät ja painuivat heti metsiin ja oleskelivat siellä ilman kirjoja
ja passia, kunnes vapaaehtoisesti tai pakosta näkivät olevan syytä anoa
kirjoja. Sellaisia kuninkaallisia kiinnekirjoja antoi Kustaa II Aadolf
useita, sillä suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui tähän aikaan
säännöllisesti.

Kuitenkin ruotsalainen väestö yhä vain valitteli suomalaisten
lisääntymistä ja ilkivaltaisuutta, ja tämän johdosta Kustaa II Adolf
käski kirjuri Anders Erikssonin Helsinglannista tutkia asiaa, haastaa
oikeuteen ja sakottaa niitä suomalaisia, jotka olivat tehneet itsensä
syyllisiksi ilkivaltaisuuteen.
Maahan tulleiden suomalaisten joukossa oli useita, jotka osittain olivat
kykenemättömiä hankkimaan itselleen vakinaisia asumuksia, osaksi
taas olivat haluttomia työhön. Toiset lienevät kotiseuduillaan kärsineet
rangaistuksen lainrikkomisista ja kuljeksivat metsissä elättäen
henkeään metsästyksellä, kalastuksella ja, kun hätä käski, satunnaisella
työllä. Näistä oli kirjurille annettu käsky, että sellaiset
irtolaissuomalaiset, "dreffsefinnar" l. "strukfinnar", hänen piti ottaa
kaikki kiinni ja panna sotaväkeen sekä viimeinkin toimittaa niin,
etteivät he säästy korkeimmasta rangaistuksesta. Vielä liikkeessä olevat
kertomukset osoittavat, että ruotsalaiset talonpojat olivat kärkkäitä
auttamaan kirjuria