Ylhäiset ja alhaiset | Page 8

astunut hänen sijaansa.
Tämä kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein
kummastellut, että tämän laatuinen ihmis-alku voi löytyä
metsänkorvessa. Hän oli ihmistutkia, tämä kirkkoherra, ja vaikka hän
oli saarnamiehenä tavallinen, oli hän kohteliaisuudellaan voittanut
pitäjäläisten sydämet. Hän neuvoi, hän opetti, hän ohjasi, ja
luottamuksella kääntyi jokainen häneen. Johannesta oli hän usein
kiittänyt: niinä hetkinä oli Johannes ollut iloinen. Johannes oli väliin
aikonut avata tälle rakastetulle miehelle itselleen ymmärtämättömän
sydämensä, vaan hän oli tuohon liian arka, semmenkin niinä hetkinä,
joina hänellä olisi ollut suurin tarve. Hän oli tiellä muistanut
kirkkoherraa; hän oli luonut silmänsä tämän asuntoon päin, mutta
silmänluontiin jäi meneminen kirkkoherran luo.
Aurinko oli lähellä taivaanrantaa, kun Johannes kääntyi palatakseen
etsimään kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan lähellä hänen
vastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti nöyrästi lakin päästään,
ja kirkkoherra tervehti ystävällisesti kätellen nuorukaista.
Kirkkoherra kysyi häneltä, mihin hänen matkansa vei. Johannes sanoi
sen. Mutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieressä ja havaiten tämän

ystävällisyyden, tunsi Johannes sydämessään halua puhua asiansa
sielunpaimenelleen.
Sydämen sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mitä he
puhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen väliin silmäili
nuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi
hänen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita -- sillä tämän
keskustelun seuraukset näkyvät pian.
Aurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja
aina uusia kysynyt, mitään lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi
kätensä jäähyväisiksi. Taputtaen toisella kädellään Johannesta olalle
sanoi hän: «huomenna tahdon minä vastata sinulle«.
Iloisella mielellä läksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia.
Hänellä oli nyt rauha; hän oli saanut sen ilmoittamalla sydämensä
salaisuuden.
Seuraavana päivänä heräsi Johannes oudoilla ajatuksilla. Hänelle oli
nyt maailma ihana ja kaunis, ja hän ihmetteli, miten hän oli saattanut
olla surullinen ja rauhaton ennen. Hän meni riemuiten työhön -- ja työ
kulki; mutta ei hän ilmoittanut kirkkoherraa eilen tavanneensa.
«Huomenna tahdon vastata sinulle!« Nämä sanat soivat Johanneksen
korvissa, kun hän kotoväen kummaksi ikäänkuin kokonaan
toisellaiseksi muuttuneena astui puolisen aikana tupaan. Hän mieli
iltapuoleen lähteä kirkkoherran luo. Niin oli hän ymmärtänyt
kirkkoherran sanat.
«Onpa kummaa nähdä Johannesta iloisena!« sanoi Kaisa sisar, kastaen
kuivan leipäpalansa suolakuppiin. «Eilen vielä oli hänen katseensa
musta kuin Kalajärven vesi; lienee hän nähnyt keijukaisia eilen illalla
tahi somaa unta viime yönä«.
«Tänä vuonna saa petäjä kuorensa pitää«, vastasi Johannes, joka
hyvällä ruokahalulla nautti samaa ruokaa kuin Kaisa.
«Minun on iltapuoleen meneminen katsomaan lintuansojani, ja paras

lintu saaliistani on kirkkoherran«, puhui Jaakko. «Jos sinua haluttaa,
Johannes, saat illalla taasen lähteä kylään«.
«Niinpä kyllä, Jaakko!« lausui Eeva. «Semmoista kirkkoherraa, kuin
meillä nyt on, ei liene joka pitäjässä«.
«Senkö vuoksi, että saitte voinaulanne takaisin viime viikolla, äiti, vai
miksi?« kysyi Kaisa.
«Ole ilveilemättä«, vastasi äiti. «Vähät minä voinaulasta, josta ei sen
suurempaa hyötyä ollut kuin että siitä saadulla rahalla saatiin
viikatteenpalaset eilen yhteen keitetyiksi. Ei, kaikin puolin on
kirkkoherra hyvä. Minä voin taata, että jos olisi anoppi kuollut hänen
aikanansa, ei kirkkoherra -- tämä nykyinen -- olisi äyriäkään ottanut«.
«Kas, siinäpä se kumminkin oli!« sanoi Johannes, joka iloisena oli
kuullut isänsä käskyn. «Minä pidän kirkkoherrasta, vaikka hän olisi
ottanut koko lehmän; sillä hän ymmärtää olomme ja elomme, tuntee
itse aivan hyvin tilamme, ja nähdessänsä hädän on hän kohta apuna
neuvoilla ja töillä, näyttäen väsymättömästi hyvää ja hellää sydäntänsä.
Minä pidän hänestä, sillä hänelle uskaltaa tölliläinenkin vapaasti puhua
vaivansa ja saa lohdutusta«.
«Oli entinenkin kirkkoherramme kohtelias«, puhui Jaakko.
«Mutta liian äkkipäinen, kärtyinen, pikavihainen«, sanoi Eeva, joka
muisti Johanneksen ensimäistä kinkerikäyntiä.
«Jätetään kirkkoherrat sikseen!« virkkoi Jaakko. «Pane kiinni lakeinen,
Johannes; luulen tottamari että rupeaa satamaan«.
Johannes nousi, mutta jäi seisomaan. Kaikkein silmät kääntyivät
oveenpäin, josta herrasmies astui sisään.
«Kirkkoherra!« huusivat kaikki yhdellä suulla.
«Jumalan rauha! Oh hoh! Olipa tänne matkaa!« sanoi tullut ja antoi
ystävällisesti kättä Johannekselle, joka sattui seisomaan häntä lähinnä.

Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät iloisina rakastettua vierasta.
Tämä kirkkoherran tulo oli niin outo, ettei Eeva tahtonut uskoa sitä
todeksi. Kirkkoherra ei ollut täällä ikinä käynyt ja entinen ainoastaan
kerran, anoppia ripittämässä. Hän laitettiin istumaan, ja kaikki odottivat
kummeksien tietoa, mikä oli ollut syynä kirkkoherran tuloon. Johannes
yksin aavisti, että kirkkoherra hänen tähtensä oli tämän vaivan nähnyt.
«Katselette oudostuen minua«, sanoi kirkkoherra nauraen, «Enkö minä
saisi tulla katsomaan sanankuulioitani, vaikka korvessakin asuvat?«
«Mutta käyden olette vaivannut itseänne...« sanoi Eeva.
«Käyden! Käydenhän tekin tämän matkan kulette«. -- Ja nyt alkoi
kirkkoherra puhua Jaakon kanssa vuodentulosta sekä tiedustelemaan,
miten Jaakko aikaan tuli. Mutta vähitellen rupesi hän puhumaan Jaakon
perheestä, anoppivainajasta ja pois muuttaneista lapsista.
«Teillä on nyt Johannes pojistanne kotona?«
«Niin, kunnioitettava kirkkoherra; muut poikani ovat palveluksessa«.
«Ja Johannekselle aiotte jättää Metsämaan, vai miten?«
«Tuota en ole vielä ajatellut... Minä luulen, että Johannes ei
Metsämaassa menestyisi, sillä hänen halunsa ei vie työhön; hän istuu
mieluummin ja lukee«.
«Niin minäkin luulen. Mikäs on sitten tehtävä Johanneksesta --
annetaanko hänen mennä palvelemaan, vai miten?«
«Hm!... Jumala tiennee huolisiko kukaan hänestä!«
«No, mutta sillä tavalla tulee hänestä joutoihminen?« Kirkkoherra
hymyili.
«En ... minä ole tuota ajatellut...« vastasi miettien Jaakko.
«Jumala varjelkoon!« huusi Eeva.

«Teillä on oikein«, sanoi