Ylhäiset ja alhaiset | Page 7

hänellä hyvin vähän, ja ne, mitä hänellä oli, oli
hän jo monin kerroin lukenut. Hän halusi uusia, mutta kun hän jonkun
vähäisen kirjan sai, oli hänellä ainoastaan pyhinä aikaa sitä lukea. Hän
ajatteli usein, kuinka onnellinen hän olisi, jos saisi päivin pitkin
niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. Täällä hän eli

erämaassa näkemättä viikkokausiin ketään. Hän kyseli itseltään syitä
asioihin ja tapauksiin, joita hän näki, vaan ei osannut niitä selvittää, ja
yhä rauhattomammaksi muuttui hän päivä päivältä.
Kerran istui hän myöhäisenä kevät-iltana ruuhessa järven rannalla.
Siellä oli hän ennen onnellinen ollut. Hän keikutteli sitä edes takaisin ja
silmäili aaltoja, jotka lainehtivat, vähenivät, katosivat.
«Muut ihmiset saattavat olla iloisia«, puhui hän. «Mikä minun on, etten
minäkin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on
onnellinen; minä yksin olen surullinen«. Äkkiä selkeni hänen
katsantonsa.
«Minä tiedän syyn, minä tiedän!« huusi hän ja riensi kiireesti tupaan.
Vanhempainsa ja sisaruksiensa kummaksi kokoili Johannes kaikki
kirjansa. Mutta kun sattui hänen käteensä Uusi Testamentti ja aapinen,
jonka hän majuri --sen rahoilla oli ostanut, seisahtui hän ikäänkuin
häveten. Ottaessaan muut kirjat kainaloonsa loi hän vielä silmänsä
noihin, jotka hänessä epäröimistä olivat herättäneet.
Hän katseli niitä, ja hän otti nekin.
«Mihin viet kirjat?« kysyi isä.
Johannes ei vastannut mitään.
«Hän kujailee taasen joutavissa«, sanoi isä.
Johannes meni, ja hän kulki kiireesti metsään. Hän katsoi usein
taaksensa, nähtävästi hyvillä mielin nähdessään, ettei kukaan seurannut
häntä. Hän kulki kauvas. Äkkiä seisahtui hän vähäiselle mäelle. Hän
laski maahan taakkansa, kokoili risuja, sytytti ne, seisoi kirjat kädessä
valmiina heittämään ne tulelle. Kuivat risut paloivat, valkean liekki
nousi kohdastaan ylöspäin.
Johannes seisoo vaaleana vieressä, ja hänen kätensä lähestyy tulta.
Hän seisoo siinä kauvan. Hän seisoo liikkumatta. Valkea on sammunut,

vaan kirjat ovat tallella. Johanneksen silmistä valuu kyyneleitä
kuumaan tuhkaan.
Johannesta ei ole vielä kukaan, ei mikään kukistanut. Nyt seisoo hän
kukistettuna ensi kerran. Kukistaja oli hänen oma sydämensä. Hän oli
päättänyt uhraamalla, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, rauhoittaa
mieltänsä; vaan uhrata, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, ei hän
kuitenkaan voinut. Yö oli puolessa, kun hän kirjoinensa tuli tölliin
takaisin.
Heinänteon aika tuli. Jaakko veli oli Metsämaan jättänyt, oli mennyt
mierolle hakemaan palvelusta.
Eräänä päivänä tulivat isä ja poika tavallista aikaisemmin niityltä. Isä
oli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan.
«Mikä teidän on?« kysyi Eeva.
«Se perhanan poika«, ärjäsi isä ja iski Johannesta viikatteen varrella --
«on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyvän
alun pilanneet«. Ja suuttuneena yhtä julma kuin tavallisesti kohtelias ja
rauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella.
Johannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen keväimen, jolloin hän
oli aikonut ne polttaa. Hän ikäänkuin häpesi nähdä heikkoutensa
todistajia. Nyt kun isä Johanneksen mielestä syyttömästi kirosi kirjoja,
punastuivat hänen kasvonsa. Viha liikkui hänen suonissansa.
Vaan isä lisäsi: «Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta
kirjain polttamisessa keväällä!«
Johannes vaaleni. Hänen heikkoutensa oli vieras silmä nähnyt. Hän
kätki käsiin kasvonsa.
«Sinusta ei ole mihinkään!« ärjäsi isä. «Nyt pane yllesi ja mene
kirkonkylään sepän luo, että hän keittää palaset yhteen. Joudu, tahi
Jumal' auta...« Ukko puristi nyrkkiään.

Touko oli nääntyä. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sitä
rikkaruohoksi.

VI.
Toukoa kastetaan.
Metsäpolkua kulki nuorukainen alakuloisena. Hän katseli eteensä
uneksien. Hänen kuvituksensa maalasi hänelle elämän niin surullisen,
niin mustan kuin synkän syksyisen yön. Ei tähteä näkynyt hänen
elämänsä taivaalla. Hänen lapsuutensa ihanat unennäöt olivat
haihtuneet. Hän tunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa
lähdettä ei erämaassa ollut. Tulevaisuus; astui hänen eteensä mustana
kuin hauta, kumminkin haudan levotta.
«Mikä minä olen?« kysyi nuorukainen. «Hallan panema jyvä olen minä.
Minä olen mitätön maailmassa; mihin minä ryhdyn, pilaan minä kaikki.
Työ, työ! Miks'en työhön pysty? Minun ruumiini on luja, minun käteni
voi -- ja kumminkin teen minä aina haittaa. Minä en ansaitse työlläni
petäjäistäkään syödäkseni«.
«Ei«, lisäsi hän vähän matkaa käveltyänsä, «tässä on tapahtuva muutos.
Minä olen isälleni haitaksi, minä tahdon pois, pois -- kauvas pois
maailmaan. Minä tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla
iloinen, niinkuin muut«.
Nuorukainen lähestyi kylää, ja kuta likemmäksi hän lähestyi, sitä
alakuloisemmaksi meni hänen mielensä. «Isäni löi minua!« sanoi hän.
«Minä ansaitsin sen, minä taitin viikatteet«.
Vielä kulki hän vähän matkaa. Nyt ei sulku enää pitänyt. Kuohuvan
sydämen lähde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleitä virtasi
nuorukaisen silmistä; kuumia olivat ne, katkerampia, kipeämpiä kuin
isän kuritus äsken; mutta kyyneleet lievittävät kumminkin.
Suru sulaa kyyneleisiin.

Metsäpolku yhdistyi maantiehen. «Mitä itken minä?« kysyi Johannes.
«Itkulla ei asia parane. Vaikka silmät päästäni itkisin, minusta ei
kumminkaan ole mihinkään«.
Hän pyyhki pois kyyneleensä, mutta yhä runsaammin niitä virtasi.
Johannes huomasi nyt kohta olevansa matkan päässä. Siellä oli paja;
takominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita.
Tyvipuolia piti hän kädessänsä, latvapuolet -- missä ne olivat? Ne oli
hän jättänyt kotia tahi pudottanut.
Hän pysähtyi; kyyneleitä ei enää tulvannut.
«Näin käy aina!« sanoi hän. «Työtä alkaessani tiedän minä
kykenemättömyyteni, mutta vasta työn tehtyäni minä havaitsen sen«.
Tuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereillä
mainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies