Ylhäiset ja alhaiset | Page 9

kirkkoherra nyt vakavasti. «Johanneksesta ei
tässä maailmassa voi tulla työmiestä, mutta Jumala on hänet
kumminkin jotakin varten luonut. Tiedättekö, mitä varten? Mihin
luulette Johanneksen kelpaavan?«
Jaakko mietti kauvan. «En tiedä ... ellei lukumieheksi, mutta...«
«Aivan oikein«, sanoi kirkkoherra; «muuksi kuin lukumieheksi ei
Johannes kelpaa. -- Totta puhuakseni olen minä täällä nyt juuri
Johanneksen tähden. Minä tahdon ottaa hänet luokseni ja opettaa
hänelle tiedon alkeet, sitten saanee hän Turussa asua maksutta tätinsä
tykönä; hänen elatuksestaan kyllä Jumala murheen pitää«.
Jaakko katsoi kummastellen kirkkoherraa. Hän mietti. Mutta Johannes,
joka oli kaikkia aivan tarkasti kuunnellut, ei nyt saattanut hillitä iloansa.
Hänen silmistänsä virtasi kyyneleitä; hän lähestyi kirkkoherraa ja
puristi hellästi tämän kättä.
Jaakolla oli muutamia esteitä, köyhyys etukynnessä. Mutta kun
kirkkoherra sanoi: «elä pelkää; tuon asian minä paremmin ymmärrän,
sillä minäkin olen omalla huolellani saanut nuoruudessani elää«, niin ei
ollut Jaakolla enää mitään sanomista. Hellästi kiitti hän kirkkoherraa, ja
ajatus, että hän kerran ehkä saisi nähdä poikansa saarnatuolissa, oli
puristaa kyyneleitä jäykän ukon silmistä. Eeva itki ja nauroi.
Hänessäkin oli sama ajatus herännyt.
Iltapuoleen saakka istui kirkkoherra Metsämaassa. Eevan iloksi oli
puolis-ateria, kupillinen velliä, kelvannut kirkkoherralle.
Koko Metsämaan perhe kävi kirkkoherraa ja Johannesta saattamaan,
kun tämä lähti. Minkälainen Johanneksen mieli oli, voinee jokainen
arvata.
Eilen oli hän kulkenut tätä samaa tietä; nyt taasen kulki hän sitä. Vähä
aika voi paljon muuttaa; vähässä ajassa paljon muuttua. --
Töllin lapsi on nyt ensimäisen, suurimman askeleen ottanut. Kaikista
on alku pahin, vaikein. Vaan kun on alku tehty, ei mies työtänsä heitä,

niinkauvan kuin voi vähintäkään hyötyä odottaa.
Johannes oli alkanut -- alkanut astua uudelle tielle. Töllissä olisi hän
kuivunut, nääntynyt, niinkuin touko sateen puutteessa lakastuu.
Johannes tarvitsi taluttajan, alkavaisten askeleittensa johdattajan,
nääntyväisen touvon kastajan. Johannes tapasi johdattajan, löysi
kastajan. -- Ei kummaa, että luulemme touvon edistyvän.
Mikä ei ole tavallista, se näkyy pian. Mikä ei ole tavallista, sitä
rakastamme tai vihaamme, aina miten se on hyvä tai paha. Johannes ei
ollut tavallinen lapsi, sen olivat Metsämaan asukkaat huomanneet,
vaikka eivät viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat häntä. Kun hän
nyt meni, jätti syntymätöllinsä, tuntui Jaakollekin tämä autiolta,
Jaakolle, joka oli ilman suurta kaipiota lähettänyt muut lapsensa
maailmaan. Johannesta, josta hänellä oli vähimmän hyötyä ollut,
kaipasi hän.
Että Eeva ikävöitsi, ei ollut kummaa.

VII.
Touko edistyy.
Se on pysyvä totuus, että kuta vaikeampi työ on, sitä enemmän voimia
siihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin työn hedelmä vielä on kaukana,
näkymättömissä.
Johannes rakasti tietoa ja taitoa; hänen tuli näyttää työssä tämä todeksi,
työssä, jossa monen voimat olisivat laimistuneet.
Johannes ei osannut ruotsinkieltä, ja sitä oli siihen aikaan
välttämättömästi osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi antautua.
Siinä tuli kohta kova hänen eteensä. Kirkkoherra antoi hänelle
ruotsalaisen kirjan ja sanoi:
«Lue ulkoa ensimäinen lehti!«

Ja Johannes luki väsymättä, vaikka hän ei pitkään aikaan ensinkään
ymmärtänyt mitä luki. Hänen päivänsä olisivat tulleet varsin ikäviksi
tuossa raskaassa työssä, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut hänen
luoksensa ja usein puoleen yöhön saakka jutellut hänelle maailman ja
ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle. Hänen
silmäinsä edessä aukeni uusi maailma; hän kuuli tapauksia, joita hän ei
tahtonut saattaa uskoa, hän näki ihmisiä, joiden avuja hän suuresti
ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen, töllinpojan,
sydämen avoimeksi vastaanottamaan suurten yleväin tekoja ja toimia,
ei lakannut puhumasta, eikä poikakaan kuuntelemasta.
Johannes oli onnellinen. Kun hän aina väliin kävi syntymätöllissä
vanhempiansa tervehtimässä, puhui hän heille, mitä kirkkoherra hänelle
oli puhunut. Hänen muististansa ei unohtunut vähinkään seikka, jonka
hän oli kuullut. Kun kirkkoherra väliin käski Johanneksen jutella, mitä
hän viikkoja takaperin oli kertonut, ei hän voinut olla ihmettelemättä;
silla Johannes osasi innostuneena asiat vielä elävämmästi selittää kuin
itse kirkkoherra.
Mutta kaikessa onnellisuudessa on myöskin usein pistävä orjantappura.
Johanneksen täytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieniä lapsia.
Hänen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa näiden lisäksi samalta
kannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi
miestään, ja vaikka hän kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman
kiitoksensa, niin se häneen koski kipeästi. Hänen luonteensa ei sallinut
hänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja
rouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä, vihastui
usein Johannekselle, kun tämä -- tosin nöyrästi, mutta samalla miehen
vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita kirkkoherralle,
mutta tämä puollusti aina Johannesta.
Puolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. Hän oli
sanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman vähässä ajassa
oppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan,
laskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli hänelle historia tullut tutuksi.
Hän rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei hän
saattanut itseltään salata, että entinen rauhattomuus aina väliin liikkui

hänen rinnassaan. Hänelle oli pappila ahdas, hän halusi ulos maailmaan;
hän halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista kirkkoherra oli
innolla puhunut. Kun hän istui kreikkalainen teos kädessä ja hänen
ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta hän nyt kädessään
piti muistomerkkiä, kun koko nykyaika katosi hänen mielestänsä ja hän
itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan viisaan
opetuksia, tahi kun hän ehtooauringon valossa kulki metsässä ja hänen
ajatuksensa juoksivat lentämällä