Ylhäiset ja alhaiset | Page 6

kipinät Veri viilahan vetäy, Kissa
isosti iloitsi, Mieli hyvissä hyrisi, Luuli viilasta lujasti Veren ulos
vetäyvän, Jonka tähden joutumalla Sitä nuoli siihen asti, Että kieli
kipeneiksi Kaikki kulu ja katosi. --
[1] Caxi Neljättä Kymmentä Satua, Suomalaisiin Runoihin Käätty
Vuonna 1774.
Johannes nauroi. «Onko tuo oikein totta?« kysyi hän.
«Se on satu«, vastasi äiti.
«Onko kirjassa monta satua?«
«Kaksi neljättä«, vastasi äiti.
Johannes otti kirjan, katsoi siihen. A-n ja i-n hän tunsi. Vihdoin rupesi
hän katkerasti itkemään. «Voi, kun en osaa lukea!« Ja nyt juoksi hän
aapisen luo.
«Tuossa, äiti, opeta minua lukemaan!«
Tiesikö äiti, mitä nämä kyyneleet olivat, mitä ne merkitsivät?
Ei, äiti ei olisi uskonut, jos olisi joku sanonut: Sinä olet tietämättäsi
sattunut saamaan käsiisi Johanneksen sydämen avaimen; sinä olet
tietämättäsi kylvänyt siemenen Johanneksen sydämeen, siemenen,
jonka hedelmää ei tiedä muut kuin Kaikkivaltias.
Johannes oli vielä liian nuori työhön. Hän sai olla kotona, ja koto oli
hänelle nyt rakas. Hän ei muuta tahtonut kuin lukea, ja kun äidillä ei
ollut aikaa istua hänen vieressään, juoksi hän satukirjoineen milloin
ruuheen rannalla, milloin latoon, milloin kiipesi hän lehtevään puuhun
tavaillen siellä satuja, kunnes sai selville ne.

Siemen oli itänyt. --
Vaan jo taitanet, hyvä lukiani, kyllästyä näihin lapsen käytöksiin ja
mitättömiin tahi aivan jokapäiväisiin tapauksiin. En kumminkaan saata
olla mainitsematta vielä yhtä tapausta, joka, vaikka vähäarvoinen,
kumminkaan ei ole jokapäiväinen ja kenties paremmin näyttää, mikä
nukkuva henki Johanneksessa oli herännyt. --
Talvi oli tullut. Kaunis on aamu, tähdet tuhannet palavat, valkeassa
puvussa seisoo maa; kuuset ovat saippuaa saaneet partaansa. Vielä on
pitkä aika, ennenkuin kevät-aurinko säteillänsä pesee pois sen. --
Lumi kitisee käveliäin jalkain alla.
Mihin nyt Metsämaan asukkaat?
Lukukinkereille.
Johanneskin on muassa. Hän osaa aapisen; hän on köyristä
kynttilänpäivään oppinut ulkoa katekismuksensa. Hän on viime kesästä
lukenut Uuden Testamentin läpi ja omalla nuotillansa laulaa hän äitinsä
kaksineljättä satua. Hän on paras lukemaan Metsämaassa. --
«Paras koko kylässä!« on äiti sanonut.
Hän on saanut yllensä anoppivainajan lammasnahkaiset turkit; liepeet
lakaisevat lumista polkua; turkit ovat vallan raskaat. Johannes raukka
hikoilee. Äidin huivi, joka hänellä on päässä, on siirtynyt alas hänen
kaulalleen. Matkaa kinkeritaloon on neljä runsasta neljännestä. -- Mutta
vähät kaikista, jos hän vaan saisi hyvän lukutaitonsa tähden jonkun
kirjan kirkkoherralta.
Äiti on sanonut, että hyville lukioille annetaan kirja.
Vihdoin ollaan perillä, kinkeritalossa. Johannes näkee kummakseen
suuren ihmisjoukon ja monta lasta, jotka isommaksi osaksi ovat häntä
vanhempia. Vaan nyt tulee se mies, joka Johanneksen mielestä on lähes
Jumalaa suurin maailmassa; se on kirkkoherra.

Miehet ottavat nöyrästi lakin päästään. Johannes seisoo ja miettii
pitäisikö hänenkin ottaa huivinsa -- olipa hänkin mies. Mutta silloin
näkee hän lukkarin, joka kantaa kirkkoherran suurta raamattua. Niin
suurta kirjaa ei ollut Johannes ikinä ennen nähnyt, ja kymmenvuotinen
unhottaa kirkkoherran, ihmisjoukon ja kaikki. Hän seuraa lukkaria.
«Antakaa minun katsella tuota kirjaa!« sanoo hän lukkarille, ja tämä,
joka ei mielellään tahtoisi panna kirjaa lumiselle portaalle, että voisi
auttaa kirkkoherraa reestä, sanoo: «Vie kirja sisälle tuvan pöydälle!«
Johannes seisoi ihmisjoukossa raamattu kädessä. Hän oli avannut
ensimäisen sivun, jolla olivat Mooses ja Aaron kuvattuina. Hän luki
kuvan alla: «Niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös
Ihmisen poika pitää ylennettämän«. Tuo innostutti häntä; hän unhotti
lukkarin käskyn. Hän meni äkkiä kirjoineen kivenheiton päässä olevaan
tölliin ja rupesi lukemaan. Kuta enemmän hän luki, sitä enemmän
halusi hän lukea.
Päivä oli puolessa. Vanha väki oli luetettu, lasten vuoro alkoi.
Johanneksen sisarukset, Metsämaan Jaakon poika Jaakko ja tytär Kaisa
tulivat kirkkoherran eteen. Vaan näiden lukutaito oli aivan kehno.
Kirkkoherra nuhteli heitä ja käski heidän tulevaksi talveksi parantaa
lukuaan.
Kirkkoherra katsoi kirkonkirjaan. «Teillä on vielä poika -- Johannes,
nuorin; onko hän saapuvilla?«
«Tuli se kanssamme aamulla«, sanoi Eeva, joka turhaan oli Johannesta
hakenut; «mutta mihin hän on kadonnut, en minä ymmärrä«.
«Johannes Jaakonpoika Metsämaa!« huusi kirkkoherra.
Ei vastausta.
«Ellei se vaan ole sama poika, joka äsken vei raamattuni ja jota turhaan
olen hakenut«, sanoi lukkari.

«Kyösti-suutarin töllissä istuu poika ja lukee raamattua«, sanoi joku
joukosta.
Eeva riensi kiireesti sinne. Vaan hän tapasi jo tiellä kaivatun.
Kyösti-suutari oli tullut kotiin ja herättänyt lukian hänen innostaan.
Mutta Johanneksen tullessa kinkeritupaan oli jo toisen perheen lapset
esillä.
«Odota!« sanoi kirkkoherra Eevalle, joka puoliväkisin tahtoi saada
Johanneksen luetettavaksi. Kun luettaminen oli päättynyt ja rukouskin
oli pidetty, nuhteli kirkkoherra vakavasti kyläläisiä, sanoen ei
löytäneensä koko kylässä ainoatakaan hyvää lukiaa, joka palkintoa tahi
kiitosta ansaitsisi, ja samalla nousi hän lähteäkseen pois.
«Tässä olisi minun poikani Johannes, jota äsken kaipasitte. Hän on,
vaikka nuori, paras lukemaan koko kylässä«.
«Pitkittäköön, niin hän tulevana talvena on paras koko seurakunnassa«,
vastasi kirkkoherra, joka oli tuskaantunut.
Niin kävi Johanneksen kinkereillä.

V.
Touko on nääntyä.
Vuodet kuluivat. Metsämaassa oli köyhyys, mutta kurjuuden aika oli
ohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. Hän oli petäjää syönyt
elinkautensa. Vielä nytkin tuntui karvas petäjä leivässä, vaikka se vuosi
vuodelta oli vähentynyt. Hän kulki nyt työssä, vaan työ ei tahtonut
sujua häneltä. Hänen sydämensä oli rauhaton. Hän ei alussa itse tuohon
syytä tiennyt. Kirjoja oli