Ylhäiset ja alhaiset | Page 5

oli se ollut. Metsämaan töllissä riippui seinällä kirveen

vieressä uusi sirppi, ja Jaakko silmäili sitä ilolla. Huomispäivänä
leikataan jyvärikas, vaikka vähäinen pelto. Halla tuskin pystyisi jyvään
enää, sillä jyvä on valmis. Mutta hallaa ei näkynyt tulevankaan, sillä
ilma oli kaunis ja lämmin ja taivas yleensä pilvessä.
Johannes istui äitinsä vieressä takalla ja tavaili aapista. Hän oli nyt
vihdoin ruvennut lukemaan.
Tämä työ oli Johannekselle outoa. Hän oli ennen vapaana saanut hypätä
metsäjärven rannat, kiivetä puissa ja olla omana herranaan. Hän oli
unhottanut aapiskirjan ja kukon, pianpa koko Turun matkansakin. Hän
oli luullut saavansa aina elää näin työttä onnellisena.
Eräänä päivänä tarttui äiti, joka Turun matkallaan oli tullut niin
kivuloiseksi, ettei hänestä juuri ulkotöihin ollut, Johannesta käsivarteen,
istui takalle ja avasi aapisen.
«Tämä nyt on a«, sanoi hän.
«A«, kertoi Johannes ja silmäili sirkkaa, joka lattialla hyppeli.
«Ja tämä on p --«.
«P«, kertoi Johannes.
«No, mikäs tämä nyt oli?« kysyi äiti ja viittasi sormellaan a-ta.
«P«, vastasi Johannes.
«Oletko villissä, poika? A se on. Entä tämä?« Äiti viittasi b-tä.
«A«, sanoi Johannes.
«Jumala siunatkoon; ei ole kukaan sisaruksistasi noin tyhmä ollut!«
«P«, sanoi Johannes, joka ei ensinkään kuullut mitä äiti sanoi.
«No, sen sanon minä, ennenkun sinä ö-n erotat, ennättää varmaankin
maailman loppu tulla«.

-- Näin kävi Johanneksen ensimäisenä lukuhetkenä. Hän ei alkaessa
tuntenut a-ta, ja kun äiti pani huomiseksi pois kirjan, ei hän ollut b-tä
viisaampi. --
Joka päivä luki hän; juoksi eilisen viisaana äitinsä luo kirjoineen, ja
hetken aikaa luettuansa juoksi hän yhtä viisaana kuin ennen ruuhen
tykö rannalle.
«Tiesi Jumala mikä pojalla on!« sanoi äiti. «Ei hänen päähänsä pysty
mikään«.
Kun Jaakko iloisena silmäili sirppiään, istui Johannes äitinsä vieressä ja
luki. Tämä lukeminen kävi tavallansa. Äiti oli väsynyt kirjaimiin, ja
vaikkei Johannes tuntenut muuta kuin i-n -- sillä i oli seipään näköinen,
jonka päässä varis istui -- oli äiti ryhtynyt «Isä meidän« rukoukseen.
«Isä meidän«, sanoi äiti ja viittasi sormellaan paikkaa.
«Isä meidän«, matki poika ja katsoi, miten isä otti sirpin seinältä.
»No, katso kirjaan!« huusi äiti ja käänsi tukasta Johanneksen kasvot
kirjaa kohden.
«Joka olet taivaissa«.
«Joka olet taivaissa« -- kertoi Johannes; mutta nyt oli vähäinen mato
sattunut konttaamaan kannen ja kukkolehden välistä ylös, eikä
Johannes saattanut olla sitä katselematta.
«Pyhitetty olkoon«, sanoi äiti.
«Pyhitetty olkoon«, kertoi Johannes; mutta nyt tuli veli Jaakko tupaan
tuoden suuren ahvenen, joka oli tarttunut hänen onkeensa. Johanneksen
silmät kääntyivät ahveneen, joka vielä kimpuroitsi ongessa, ja hänen
piti nyt ajatella kävikö ahven raukan suupieluksiin kipeästi tuossa
riippuessa.
«Sinun nimesi«, luki äiti.

Nyt sattui Jaakko yskimään, niin ettei Johannes kuullut oikein äitinsä
sanoja.
«Mitä?« kysyi hän.
«Sinun nimesi«, kertoi äiti.
«Nimesi«, sanoi poika.
«No, lue nyt kaikki! Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon
sinun nimes«. Ja äiti pani kiini kirjan.
Vaan poika katseli niin tarkasti ahventa, ettei hän kuullut mitään. Kun
äiti siis pani kirjan kiini, luuli hän pääsevänsä ja lähti ilolla juoksemaan
ahvenen luo.
«Onko poika villissä!« huusi äiti. Ja nyt oli hän tuskaantunut. Hän
nousi, ja ennenkuin Johannes osasi pahaa aavistaa, oli äiti hänen
tukassaan kiini, ja Johannes sai nyt havaita, ettei lukeminen leikkiä
ollut. Hän rupesi itkemään ja huutamaan niin kovasti, että isä ärjäsi
häntä olemaan vaiti.
Mutta Johannes ei ollut tavallinen lapsi. Hänen «Vanha Aataminsa« oli
päässyt valloille; hän ei huolinut isänsä sanoista; hän, tottumaton
kuritukselle, jota hän ei ikänä ollut saanut, huusi yhä julmemmasti.
«Ole karjumatta, poika!« huusi isä.
Vielä kipeämmästi itki poika.
«Ellet ole ääneti, niin saat minun tukkaasi«.
Ei auttanut.
Nyt suuttui isä. Hän sieppasi takalta vähäisen kepin, ja Johannes sai
oppia, ettei elämä pelkkää leikkiä ole. Vaan hän ei lakannut huutamasta.
Vihdoin, kun äiti pelkäsi isän pilalle lyövän lapsen, meni hän väliin ja
kantoi pahasisuisen pojan ulos tuvasta.

Johannes oli yhdeksänvuotinen silloin.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun isä, Jaakko veli ja Kaisa sisar menivät pellolle,
jäi Johannes, joka ei vielä ollut leppynyt, äidin kanssa tupaan. --
Lukuhetki lähestyi, mutta äiti oli niin kovassa päänkivussa, ettei
jaksanut. Hän makasi, ja Johannes istui nyrpeänä takalla.
«Tule tänne!« sanoi äiti.
Johannes ei liikkunut.
«Kuulitko, tule tänne!« kertoi äiti.
«Kuulin!« vastasi Johannes, mutta jäi istumaan.
«Tule tänne, minä puhun sinulle sadun«.
Ei vaikutusta äidin sanoilla.
«Jumala siunatkoon, mikä sinustakin tullee! Noin pahasisuista lasta en
ole tässä maailmassa nähnyt!« Ja äiti itki, kuitenkin enemmän
päänkivun kuin pojan uppiniskaisuuden tähden.
Katso kummaa!
Kun Johannes näki äitinsä itkevän, luopui «Vanha Aatami« hänestä, ja
nyt hän kutsumatta tuli äidin vuoteelle. «Miksi itket, äitini?« kysyi hän.
«Kun sinä olet paha, uppiniskainen, etkä opi mitään».
«En minä enää ole paha. Elä itke, hyvä äiti! Puhu nyt minulle satu!«
«Jos minä jaksaisin... No, avaa arkkuni, siellä on kuvapaperisi alla
pikkuinen kirja, jonka Turussa palvellessani kadulta löysin. Siinä on
paljo satuja; tuo se tänne!«
Johannes totteli sukkelasti.

Äiti otti kirjan, käänsi muutamia lehtiä ja luki sadun kissasta[1].
Kerran kissa kiivennynnä Oli pajahan osannut, Siellä viilan
viekkahimman, Raudan rasvaisen tapasi, Jota joutu nuolemahan Kielen
kanssa kiirehesti. Koska kielestä