Ylhäiset ja alhaiset | Page 4

kysyi majuri, joka oli illastellen katsellut
kaunista poikaa.
«Metsämaan torpasta«, vastasi Johannes.
Majuri kysyi nyt yhtä ja toista ja sai pian tietää kaikki, mitä Johannes
itse tiesi. Hän kuuli Johanneksen kertovan lapsen yksinkertaisuudella
köyhyydestä ja anopin kuolemasta, porsaasta ja miten vanhemmat
sisaruksensa olivat muuttaneet kotoa pois.
Johanneksen puhuessa oli Maria äkkiä juossut toiseen kamariin. Pian
tuli hän takaisin, ja hänellä oli suuri nisuleipä kädessään. «Tässä saat
leipää; kyllä meillä leipää on, ja kun tuo loppuu, niin tule tänne
noutamaan enemmän«.

«Mutta Metsämaahan on niin pitkä matka, että menee koko päivä,
ennenkuin Johannes sieltä tänne ennättää«, sanoi majuri uteliaana
odottaen mitä Maria tuohon vastaisi.
«Vaan meillä on hevonen. Iisakki saa näyttää minulle missä asut, niin
tuon minä joka päivä leipää sinulle«.
Majuri nauroi. «Kyllä sinä keinoja tiedät ... Mariani. Mutta Johannes,
nyt rupee jo olemaan ilta; ehkä tätisi ja äitisi jo kaipaavat sinua. Mene
nyt kotiisi! Tuossa saat rahan, osta sillä mitä tahdot, ja nisuleivän
Marialta«.
«Ja nuken ja kätkyen ja vaatteet ja huoneen, mutta et sinä jaksa niin
paljon kantaa; minä tulen auttamaan sinua -- --«.
«Ei pojat nukilla leiki«, sanoi majuri; «tytöt nukilla kujailevat?«
«Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri,
joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää.
Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata
seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput.
«Muista nyt vaan, että tulet huomenna!« huusi Maria ja uhkasi
vakavasti etusormellaan, kun Johannes raha ja nisuleipä yhdessä, nukke
toisessa kädessä lähti pois.
Kummallinen tunne heräsi majurissa Johanneksen mentyä. Poika ei
lähtenyt hänen mielestänsä. Minne hän silmäilikään, oli hän aina
näkevinänsä pojan kauniit, siniset silmät. Maria puhui hänestä koko
illan, ja hänen ensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: «Onko
Johannes täällä?«
Kun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin,
oli hän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli,
ennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen
mieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella.
Majuri oli antanut kokonaisen hopeariksin Johannekselle. Johannes

tiesi rahalla olevan arvon, mutta kuinka suuren, sitä hän ei tiennyt. Hän
ei ymmärtänyt, että raha voi maailmassa kaikki. Nisuleivällä oli hänen,
mielestänsä paljon suurempi arvo kuin riksillä.
Tultuansa kadulle näki Johannes kirjakaupan ja sen akkunassa kauniin
kuvakirjan. Marian nukkea katseli Johannes äsken oudoksuen; tätä
kuvakirjaa katseli hän ihastuen. Hänellä oli rahaa. Hän ei saattanut olla
kirjakauppaan menemättä.
Johannes ei ollut kaupungin lapsia; hän oli tuonut muassaan kaupunkiin
korven tavat, rehellisyyden, joka ei tiedä mitään pelätä, joka luulee
kauniin, kalliin nuken ja suuren herkullisen nisuleivän säilyvän kadulla
oven edessä yhtä hyvin kun Metsämaassa isän tuvan ulkopuolella.
Johannes ei saanut kirjakaupan ovea auki laskematta maahan, mitä hän
käsissään kantoi. Hän pani portaalle nisuleivän ja Marian uuden nuken
ja astui kirjakauppaan. Hän muisti majurin sanat: «Osta rahalla mitä
tahdot!«
«Antakaa minulle kuvakirjoja tällä rahalla« -- sanoi hän ja pani riksinsä
kirjanmyyjän eteen.
Kirjakauppias katsoi pitkään poikaa. «Mitä kirjoja sinä tahdot? Mistä
olet tuon rahan saanut?« kysyi hän.
Johannes jutteli, mistä hän oli sekä miten hän oli rahan saanut, ja
kirjakauppias, joka hyvin tunsi majurin ja näki pojan kasvoista, että hän
totuutta puhui, nyykäytti päätään ja kertoi kysymyksensä, mitä kirjoja
Johannes tahtoi.
Johannes ei osannut sanoa minkään kirjan nimeä, vaan hän muisti
kotona nähneensä vanhan aapiskirjan. Hän vastasi:
«Minä tahtoisin semmoisen kirjan, jossa on kukko takana, ja sitte
tahtoisin minä sen kirjan, joka tuolla akkunalla on«.
Kirjakauppias oli rehellinen mies; hän ei käyttänyt hyväkseen pojan
tietämättömyyttä. Hän antoi aapisen, jossa oli suuri kukko viimeisellä
sivulla, vaan kuvakirjan sijaan antoi hän Uuden Testamentin ja

kaupantekiäisiksi suuren kuvapaperin, joka Johanneksen mielestä oli
enemmän arvoinen kuin kaikki kirjat yhteensä kirjakaupassa.
Kirjat toisessa kädessä ja toisessa pienet rahat, jotka hän oli takaisin
saanut kauppaa tehdessään, lähti Johannes iloisesti ulos. Mutta kun hän
portaalle tuli ja kyykistyi ottamaan nisuleipää ja nukkea, ei niitä enää
ollut. Hän katseli kummastellen ympärillensä; mutta kun ei niitä
näkynyt, ymmärsi hän vihdoin, että ne olivat varastetut.
Ja nyt rupesi hän katkerasti itkemään.
Kirjakauppias koetti lohduttaa häntä, mutta nisuleipä ei lähtenyt
Johanneksen mielestä. Katkerasti itkien tuli hän kotia.
Että äiti torui poikaa, on luonnollista, semmenkin kun hän takaisin
tulleista rahoista tädin avulla ymmärsi, että poika oli saanut kokonaisen
riksin. Äiti oli tosin jumalinen ihminen, mutta ennen hän olisi pannut
riksin luonnolliseen ruokaan kuin kirjoihin. Sitä paitsi olisi hänen
mielestänsä vanha aapinen kyllä kelvannut Johannekselle. Uuden
Testamentin otti hän kumminkin varovasti talteen; semmoinen oli tosin
Metsämaassa, mutta niin likainen ja rikkinäinen, ettei sillä enää mitään
virkaa ollut.
Kun Johannes seuraavana päivänä lähti majuri --sen luo, käski äiti
hänen kohta tulla kotia ja tuoda muassaan kaikki, mitä majuri tahi
Maria antaisi. Mutta jos Johanneksen onni eilen oli ollut odottamaton,
niin oli se nyt odotettuna mennyt. Majurin taloon tultuansa sai hän
kuulla sekä isännän että neidin lähteneen vieraisille. Johannes sai
pahoilla mielin palata äitinsä luo, joka toivoi Johanneksen tuovan tiesi
mitä.

IV.
Siemen kylvetään.
Tuli tuo odotettu aika, jona pelto tarjousi leikattavaksi. Kesä oli kulunut,
ja kauniimpia