Ylhäiset ja alhaiset | Page 3

on papinkirja köyhyyden
todisteena. Jaakko tiesi, ettei häntä köyhempää juuri voisi löytyä. Kun
hän nyt kuuli nimitettävän, kutka jo apua olivat saaneet, oli hän
päättänyt lähteä -- hänkin. Saman pyhän illalla meni hän pastorin luo
pyytämään tuota köyhyyden todistusta. Pastori koetti kauvan näyttää
hänelle, ettei puheessa perää ollut, eikä saattaisikaan olla, sillä olisihan
hänen, pastorin, pitänyt tietämän siitä. Mutta Jaakko ei uskonut papin
sanoja -- tahi jos uskoikin, toivoi hän kumminkin pastorin olevan
väärässä. Jaakko oli suomalainen talonpoika, eikä Suomen talonpojan
päästä hevillä saa lähtemään, mitä sinne kerta on päässyt. Suomen
talonpoika on usein aivan itsepäinen. Pastorin täytyi myöntyä, ja
Jaakko sai papinkirjan.
Eevalla oli Turussa naimisissa sisar, jota hän ei kymmeniin vuosiin
ollut nähnyt. Kun ei Jaakko suuresti mielinyt lähteä vaivaloiselle
jalkamatkalle, niin Eevan hallussa oli jo samana pyhänä papinkirja, ja
Johanneksen kanssa oli hän valmis lähtemään.
Tuosta syystä nyt tapaamme Johanneksen Turussa.
Kahdeksanvuotinen oli peräti väsynyt, kun Suomen vanhimpaan
kaupunkiin tultiin. Mutta nähdessään, mitä täällä oli nähtävänä, kadotti
hän väsymyksensä ja nälkänsä. Hän oli koko matkan kysellyt äidiltään
ja koettanut mielessään kuvailla itselleen kaupunkia; vaan kaupunki oli,
kun hän nyt sen näki, aivan toisellainen.
Eevan sisar eli miehensä kanssa ei juuri varoissa, mutta ei myöskään
sanottavassa köyhyydessä. Heillä oli ainoastaan yksi lapsi, nelivuotias
tytär elossa.
Tiina täti ei ensin tuntenut sisartaan: mutta kun viimein tunsi, otti hän
hänen iloisesti vastaan, ja Johannes pääsi pian nelivuotisen Annan
ystävyyteen, vielä samana iltana.

Eeva sai surukseen heti kuulla, että hänen matkansa oli turha. Hän jäi
kuitenkin muutamaksi päiväksi sisarensa luo, Johanneksenkin vuoksi,
joka tuskin olisi jaksanut heti lähteä kotimatkalle.
Näinä päivinä sitten kulki Johannes äitinsä sivulla Turun kaduilla
kummastellen mitä näki.
Tämä Turun retki eli aina Johanneksen muistossa. Unessaan näki hän
uudestaan, mitä hän päivällä oli nähnyt. Etenkin kummallinen oli hänen
mielestään kirjakauppa; sillä niin paljon kirjoja ei hän osannut aavistaa
koko maailmassa löytyvän.
Tiina täti ansaitsi vaatetten pesulla paljon rahaa. Toisen päivän
iltapuoleen tuli hän kamariin, jossa Eeva ja Johannes istuivat, suuri
vaatemytty mukanaan. -- Johannes oli ihastuneena jutellut
kirjakaupasta, johon hän oli uskaltanut astua sisään ja jossa oli hänelle
näytetty kauniita kuvia. Lienee täti kuullut hänen viimeisiä sanojansa,
sillä tuskin ovesta tultuaan sanoi hän:
«Sinä osaat kirjakauppaan, Johannes?«
«Osaan«, vastasi poika iloisesti.
«No, ota tämä vaatemytty ja vie se majuri --selle, joka asuu vastapäätä
kirjakauppaa. Kysy vaan majuri --sta, niin kyllä löydät. Muista nyt!«
Vastapäätä kirjakauppaa asui majuri --s, vanha Suomen sotilas. Ukko
oli jäykkä ja kova katsella, mutta tuskin on milloinkaan kovannäköisen
pinnan alla parempaa ja hellempää sydäntä tykyttänyt. Hän oli jo
vanhanpuolinen mies. Tyttärensä, nuoren Marian kanssa, joka tähän
aikaan oli vähäinen lapsi, eli hän viratonna syntymätalossaan. Hän oli
saattanut Marian syntyessä nuoren rakastetun puolisonsa viimeiseen
lepokammioon ja eli nyt yksin Mariansa tähden.
Maria istui isänsä sylissä. Hän oli vähäinen, kaunis ruusu, elämänsä
keväimessä; hän piti molemmin käsin ukon suurista viiksistä kiini ja
nauroi iloisesti, kun ukko irvisteli. Ukko suuteli tytärtään. Silloin tarttui
tyttö hänen poskipartaansa molemmin käsin ja suuteli sotilasta. Ukko

syleili hellästi tytärtään. Mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman tyttöä?
Salin ovi aukeni, ja Johannes astui sisään.
«Oletteko te majuri --s?« kysyi hän.
«Olen«, vastasi majuri kerkeästi, niinkuin oli aina hänen tapansa, johon
hän sodassa oli tottunut.
«Tässä on vaatteita teille«, sanoi Johannes. «Tätini on pessyt ne;
maksun tulee hän itse noutamaan«.
«Pane tuonne«, sanoi majuri, «ja mene...«
Vaan Johannes ei mennyt; hän jäi seisomaan. Maria oli hypännyt alas
isänsä sylistä, tarttunut Johannesta käteen ja huutanut samassa: «Et saa
mennä; sinun pitää tulla katsomaan minun uutta nukkeani«.
Majuri nauroi. Kummastellen huoneitten kauneutta kulki Johannes
Marian kamariin Marian sivulla.
«Tässä on minun uusi nukkeni, ja sen nimi on Sohvia Maria; se oli
äitinikin nimi, mutta hän kuoli. Eikö Sohvia Maria ole kaunis?«
Johannes piti nukkea kädessään ja silitti sen posliinipäätä.
«Onko sinulla nukkea ollut?« kysyi Maria.
«Ei! -- -- O--on!« vastasi Johannes. «Minun nukkeni osasi käydä ja
puhua, vaikkei kukaan hänen kieltänsä ymmärtänyt«.
«Voi, anna minulle se nukke, joka osaa käydä ja puhua, niin saat sinä
tämän!» -- Eikä nyt Marian uusi nukke ollut hänen mielestänsä
minkään arvoinen enää.
«Ei sitä ole minulla enää. Kun halla kävi Metsämaassa, myi isäni sen«,
sanoi Johannes huoaten.
»Mikä sinun nukkesi nimi oli?« kysyi Maria.

«Porsas«, vastasi Johannes.
«Hyi, kuinka ruma nimi!«
«Mutta kun se oli porsas...«
«Mutta ei porsas ole nukke«.
«Eikö se ole nukke, jolla leikimme?«
»Ei, tämä ... tämmöinen on nukke; mutta koska sinulla ei nukkea ole,
saat sinä tämän, ja tämä on aivan uusi. Ja -- ja sitte saat sinä kätkyen,
jossa Sohvia Maria saa nukkua, ja vaatteet, että saat muuttaa, kun se on
liannut entiset, ja tämän huoneen, jossa se saa asua -- --. Ja sitte saat
tuoda sen muassasi, kun tänne tulet«.
Majuri nauroi tytön innolla. «Mutta millä sinä sitten itse leikit, Maria?«
«Minulla on Anna Karolina ja Johanna; mutta, mutta ... mikä sinun
nimesi on?«
«Johannes!«
«Mutta Johanneksella ei ole yhtään nukkea«.
«Mistä olet sinä kotoisin?«