Ylhäiset ja alhaiset | Page 2

Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla
ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsäänpäin näkyi lato, karjalato.
Viime yönä ei nukkunut Metsämaassa muut kuin nuorin poika.
Töllissä oli vuosi takaperin ollut useita lampaitakin. Jaakko,
Metsämaan isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät, -- niitti olkia.
Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet
tuvassaan melkein sanaa toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei tuvassa
ollut; hän keikkui ruuhessa järven rannalla.
Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Mistä se on kulkenut,
siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämeen joku
seurastaan, useampiin paikkoihin useampiakin.
Metsämaahan jätti se viime yönä: surun, nälän, epäilyksen.
Kun on suru rinnassa, nälkä vatsassa, epäilys sydämessä, ei silloin
miehen mieli työhön vie.

Jaakko istui lavitsalla pöydän vieressä, nojaten käsiin kasvojansa.
Anoppi ja Eeva, emäntä, olivat takalla. Lapset itkivät ja valittivat.
Ruhmo on kaadettu, on vyörynyt sairastavan lehmän jaloille; porsas on
kaatanut apeastian ja heittänyt sen sisällyksen lattialle.
Tuota ei kukaan huomannut. --
«Kova on kohtalo!« sanoi viimein anoppi.
«Ei ole jyväkouraa!« valitti Eeva.
«Kova on kohtalo!« kertoi Jaakko.
Anoppi oli surullinen, Eevalla oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa. --
Lapset? Mutta lapsen suru ei ole katkera.
«Mikäs nyt neuvoksi?« lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. «En
suinkaan tiedä muuta kuin että myymme lehmän ja porsaan ja
uudestaan lähdemme petun keruulle«.
«Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauvan luulet niillä saatujen
jyväin piisaavan? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjäinen
on sittenkin karvasta«.
«Oikein, Eeva; mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn
jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan
voimia?«
«Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?« huokasi vaimo --.
«En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä«, lausui Jaakko;
«mutta millä aijot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia
päiviä, jos vaan siemeniä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin
muutkin«.
«Minä lähden palvelemaan«, sanoi jäykästi vanhin poika.

«Ja minä, ja minä, ja minä!« huusivat kaikki lapset.
«Kyösti, Sakari ja Liisa voisivat juuri palvelukseen kelvata«, sanoi isä
suruisesti; «ja jos itse tahdotte, luulen sen sekä teille että meille
hyödyksi«.
Äiti itki.
«Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan«, puhui
Jaakko vähän ajan kuluttua.
«Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa«,
sanoi Eeva.
«Vähän porsaalla saa«, lausui anoppi.
Tämänvuotinen halla sai toimeen paljon muutoksia Metsämaassa.
Ensimäinen muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät
palvelemaan. Halla oli ollut pakottajana; se ajoi pesästä pojat kenties
useampia vuosia ennemmin kuin tähän aikaan näillä seuduin muuten
tavallista oli. -- Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, jotta lehmä sai
ovensuuhun jäädä seisomaan.
Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet.
Halla oli antanut lapsenkin tuntea seurauksiaan. Porsas oli pojan paras
ystävä. He söivät petäjäleipää molemmat, he hyppelivät yksissä; he
rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta. Se oli ensimäinen
seuraus.
Joulun edellä kuoli anoppi. -- Sekin oli hallan seuraus. Petäjä ei häntä
enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu; väsyi väsymistään,
kunnes hänen ruumiinsa voimat loppuivat.
Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaalean keltaiset. Surullista
oli nähdä köyhää perhettä! Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä
vaalea kukoistus asui.
Ellei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ellei

lehmää olisi ollut, olisi halla voiton voittanut.

III.
Muutamia vähäpätöisiä seikkoja.
Moni silmäili ihastuen poikaa, joka äitinsä sivulla kulki Turun katuja.
Ja poika olikin silmäiltävä. Hänen suurista, ihanista, taivaan sinisistä
silmistänsä loisti sydämen hyvyys ja lapsellinen ilo. Hänen otsansa oli
korkea ja kaunis; musta, kiherä tukka valui alas hänen hartioilleen.
Hänen huulillansa lepäsi aina hymy; hänen poskensa olivat saaneet
kukoistuksen ja terveyden värin siitä ihastuksesta, minkä tämän suuren
kaupungin näkeminen hänessä vaikutti.
«Kuka on tuo kaunis poika?« kysyi moni ihminen; mutta tuota eivät
tietää saaneet, elleivät suoraan pojalta kysyneet, ja kun sen tekivät,
vastasi poika kohta:
»Minä olen Johannes, Metsämaan Jaakon nuorin poika«.
Johannes oli iloinen lapsi. Kun halla pani hänen isänsä pellot ja muut
valittivat, istui Johannes ruuhessa rannalla ja leikitteli, tahi hyppeli hän
metsiä porsaan kanssa. Hän ei ymmärtänyt surun syytä niin kauvan,
kun petäjä kasvoi ja metsä kasvatti marjoja. Mutta kun porsas myytiin,
ruuhi jäätyi kiini järveen ja marjat jäivät lumen alle, silloin ymmärsi
Johannes, ettei syyttä isä surrut kesällä, ettei äiti syyttä itkenyt. Kun
anoppi joulun alla kuoli, kadotti Johannes ajaksi ilonsa. Hän ei voinut
ymmärtää, miksei anoppi huutanut ja pannut vastaan, kun isä ja äiti
panivat hänet ahtaaseen arkkuun ja kelkalla vetivät kirkolle. Hän ei
voinut ymmärtää, miksi anoppi maan kuoppaan laskettiin, ja kun hän
vanhempainsa kanssa kirkolta palasi, itki hän katkerasti. Johannes
raukka! Hän oli tähän saakka elänyt viattomuuden tilassa, -- hän ei
kuolemasta tietänyt mitään. Hän oli tosin kuullut kuolemasta
puhuttavan, mutta hän ei ensinkään tiennyt sitä noin kauheaksi.
Anoppi-eukon kuolema pysyi kauvan Johanneksen mielessä.
Talvi on vihdoin kulunut. Kalajärven jää suli. Lumi juoksi vetenä

metsästä. Maa oli paljas.
Mutta köyhyys ja kurjuus oli Metsämaassa yhä hirmuisempi.
Eräänä päivänä, kun Jaakko kävi kirkossa, kuuli hän puhuttavan, että
köyhille Turussa annettaisiin apua, jos heillä