tulelle. Kuivat risut paloivat, valkean liekki nousi kohdastaan yl?sp?in.
Johannes seisoo vaaleana vieress?, ja h?nen k?tens? l?hestyy tulta.
H?n seisoo siin? kauvan. H?n seisoo liikkumatta. Valkea on sammunut, vaan kirjat ovat tallella. Johanneksen silmist? valuu kyyneleit? kuumaan tuhkaan.
Johannesta ei ole viel? kukaan, ei mik??n kukistanut. Nyt seisoo h?n kukistettuna ensi kerran. Kukistaja oli h?nen oma syd?mens?. H?n oli p??tt?nyt uhraamalla, mit? h?n maailmassa enimm?n rakasti, rauhoittaa mielt?ns?; vaan uhrata, mit? h?n maailmassa enimm?n rakasti, ei h?n kuitenkaan voinut. Y? oli puolessa, kun h?n kirjoinensa tuli t?lliin takaisin.
Hein?nteon aika tuli. Jaakko veli oli Mets?maan j?tt?nyt, oli mennyt mierolle hakemaan palvelusta.
Er??n? p?iv?n? tulivat is? ja poika tavallista aikaisemmin niitylt?. Is? oli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan.
?Mik? teid?n on?? kysyi Eeva.
?Se perhanan poika?, ?rj?si is? ja iski Johannesta viikatteen varrella -- ?on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyv?n alun pilanneet?. Ja suuttuneena yht? julma kuin tavallisesti kohtelias ja rauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella.
Johannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen kev?imen, jolloin h?n oli aikonut ne polttaa. H?n ik??nkuin h?pesi n?hd? heikkoutensa todistajia. Nyt kun is? Johanneksen mielest? syytt?m?sti kirosi kirjoja, punastuivat h?nen kasvonsa. Viha liikkui h?nen suonissansa.
Vaan is? lis?si: ?Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta kirjain polttamisessa kev??ll?!?
Johannes vaaleni. H?nen heikkoutensa oli vieras silm? n?hnyt. H?n k?tki k?siin kasvonsa.
?Sinusta ei ole mihink??n!? ?rj?si is?. ?Nyt pane yllesi ja mene kirkonkyl??n sep?n luo, ett? h?n keitt?? palaset yhteen. Joudu, tahi Jumal' auta...? Ukko puristi nyrkki??n.
Touko oli n??nty?. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sit? rikkaruohoksi.
VI.
Toukoa kastetaan.
Mets?polkua kulki nuorukainen alakuloisena. H?n katseli eteens? uneksien. H?nen kuvituksensa maalasi h?nelle el?m?n niin surullisen, niin mustan kuin synk?n syksyisen y?n. Ei t?hte? n?kynyt h?nen el?m?ns? taivaalla. H?nen lapsuutensa ihanat unenn??t olivat haihtuneet. H?n tunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa l?hdett? ei er?maassa ollut. Tulevaisuus; astui h?nen eteens? mustana kuin hauta, kumminkin haudan levotta.
?Mik? min? olen?? kysyi nuorukainen. ?Hallan panema jyv? olen min?. Min? olen mit?t?n maailmassa; mihin min? ryhdyn, pilaan min? kaikki. Ty?, ty?! Miks'en ty?h?n pysty? Minun ruumiini on luja, minun k?teni voi -- ja kumminkin teen min? aina haittaa. Min? en ansaitse ty?ll?ni pet?j?ist?k??n sy?d?kseni?.
?Ei?, lis?si h?n v?h?n matkaa k?velty?ns?, ?t?ss? on tapahtuva muutos. Min? olen is?lleni haitaksi, min? tahdon pois, pois -- kauvas pois maailmaan. Min? tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla iloinen, niinkuin muut?.
Nuorukainen l?hestyi kyl??, ja kuta likemm?ksi h?n l?hestyi, sit? alakuloisemmaksi meni h?nen mielens?. ?Is?ni l?i minua!? sanoi h?n. ?Min? ansaitsin sen, min? taitin viikatteet?.
Viel? kulki h?n v?h?n matkaa. Nyt ei sulku en?? pit?nyt. Kuohuvan syd?men l?hde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleit? virtasi nuorukaisen silmist?; kuumia olivat ne, katkerampia, kipe?mpi? kuin is?n kuritus ?sken; mutta kyyneleet lievitt?v?t kumminkin.
Suru sulaa kyyneleisiin.
Mets?polku yhdistyi maantiehen. ?Mit? itken min??? kysyi Johannes. ?Itkulla ei asia parane. Vaikka silm?t p??st?ni itkisin, minusta ei kumminkaan ole mihink??n?.
H?n pyyhki pois kyyneleens?, mutta yh? runsaammin niit? virtasi.
Johannes huomasi nyt kohta olevansa matkan p??ss?. Siell? oli paja; takominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita. Tyvipuolia piti h?n k?dess?ns?, latvapuolet -- miss? ne olivat? Ne oli h?n j?tt?nyt kotia tahi pudottanut.
H?n pys?htyi; kyyneleit? ei en?? tulvannut.
?N?in k?y aina!? sanoi h?n. ?Ty?t? alkaessani tied?n min? kykenem?tt?myyteni, mutta vasta ty?n tehty?ni min? havaitsen sen?.
Tuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereill? mainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies astunut h?nen sijaansa. T?m? kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein kummastellut, ett? t?m?n laatuinen ihmis-alku voi l?yty? mets?nkorvessa. H?n oli ihmistutkia, t?m? kirkkoherra, ja vaikka h?n oli saarnamiehen? tavallinen, oli h?n kohteliaisuudellaan voittanut pit?j?l?isten syd?met. H?n neuvoi, h?n opetti, h?n ohjasi, ja luottamuksella k??ntyi jokainen h?neen. Johannesta oli h?n usein kiitt?nyt: niin? hetkin? oli Johannes ollut iloinen. Johannes oli v?liin aikonut avata t?lle rakastetulle miehelle itselleen ymm?rt?m?tt?m?n syd?mens?, vaan h?n oli tuohon liian arka, semmenkin niin? hetkin?, joina h?nell? olisi ollut suurin tarve. H?n oli tiell? muistanut kirkkoherraa; h?n oli luonut silm?ns? t?m?n asuntoon p?in, mutta silm?nluontiin j?i meneminen kirkkoherran luo.
Aurinko oli l?hell? taivaanrantaa, kun Johannes k??ntyi palatakseen etsim??n kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan l?hell? h?nen vastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti n?yr?sti lakin p??st??n, ja kirkkoherra tervehti yst?v?llisesti k?tellen nuorukaista.
Kirkkoherra kysyi h?nelt?, mihin h?nen matkansa vei. Johannes sanoi sen. Mutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieress? ja havaiten t?m?n yst?v?llisyyden, tunsi Johannes syd?mess??n halua puhua asiansa sielunpaimenelleen.
Syd?men sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mit? he puhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen v?liin silm?ili nuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi h?nen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita -- sill? t?m?n keskustelun seuraukset n?kyv?t pian.
Aurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja aina uusia kysynyt, mit??n lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi k?tens? j??hyv?isiksi. Taputtaen toisella k?dell??n Johannesta olalle sanoi h?n: ?huomenna tahdon min? vastata sinulle?.
Iloisella mielell? l?ksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia. H?nell? oli nyt rauha; h?n oli saanut sen ilmoittamalla syd?mens? salaisuuden.
Seuraavana p?iv?n? her?si Johannes oudoilla ajatuksilla. H?nelle oli nyt maailma ihana ja kaunis, ja h?n ihmetteli, miten h?n oli saattanut olla surullinen ja rauhaton ennen. H?n meni riemuiten
Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.