Ylhäiset ja alhaiset | Page 6

vaikka v?h?arvoinen, kumminkaan ei ole jokap?iv?inen ja kenties paremmin n?ytt??, mik? nukkuva henki Johanneksessa oli her?nnyt. --
Talvi oli tullut. Kaunis on aamu, t?hdet tuhannet palavat, valkeassa puvussa seisoo maa; kuuset ovat saippuaa saaneet partaansa. Viel? on pitk? aika, ennenkuin kev?t-aurinko s?teill?ns? pesee pois sen. --
Lumi kitisee k?veli?in jalkain alla.
Mihin nyt Mets?maan asukkaat?
Lukukinkereille.
Johanneskin on muassa. H?n osaa aapisen; h?n on k?yrist? kynttil?np?iv??n oppinut ulkoa katekismuksensa. H?n on viime kes?st? lukenut Uuden Testamentin l?pi ja omalla nuotillansa laulaa h?n ?itins? kaksinelj?tt? satua. H?n on paras lukemaan Mets?maassa. --
?Paras koko kyl?ss?!? on ?iti sanonut.
H?n on saanut yllens? anoppivainajan lammasnahkaiset turkit; liepeet lakaisevat lumista polkua; turkit ovat vallan raskaat. Johannes raukka hikoilee. ?idin huivi, joka h?nell? on p??ss?, on siirtynyt alas h?nen kaulalleen. Matkaa kinkeritaloon on nelj? runsasta nelj?nnest?. -- Mutta v?h?t kaikista, jos h?n vaan saisi hyv?n lukutaitonsa t?hden jonkun kirjan kirkkoherralta.
?iti on sanonut, ett? hyville lukioille annetaan kirja.
Vihdoin ollaan perill?, kinkeritalossa. Johannes n?kee kummakseen suuren ihmisjoukon ja monta lasta, jotka isommaksi osaksi ovat h?nt? vanhempia. Vaan nyt tulee se mies, joka Johanneksen mielest? on l?hes Jumalaa suurin maailmassa; se on kirkkoherra.
Miehet ottavat n?yr?sti lakin p??st??n. Johannes seisoo ja miettii pit?isik? h?nenkin ottaa huivinsa -- olipa h?nkin mies. Mutta silloin n?kee h?n lukkarin, joka kantaa kirkkoherran suurta raamattua. Niin suurta kirjaa ei ollut Johannes ikin? ennen n?hnyt, ja kymmenvuotinen unhottaa kirkkoherran, ihmisjoukon ja kaikki. H?n seuraa lukkaria.
?Antakaa minun katsella tuota kirjaa!? sanoo h?n lukkarille, ja t?m?, joka ei mielell??n tahtoisi panna kirjaa lumiselle portaalle, ett? voisi auttaa kirkkoherraa reest?, sanoo: ?Vie kirja sis?lle tuvan p?yd?lle!?
Johannes seisoi ihmisjoukossa raamattu k?dess?. H?n oli avannut ensim?isen sivun, jolla olivat Mooses ja Aaron kuvattuina. H?n luki kuvan alla: ?Niinkuin Mooses ylensi k??rmeen korvessa, niin my?s Ihmisen poika pit?? ylennett?m?n?. Tuo innostutti h?nt?; h?n unhotti lukkarin k?skyn. H?n meni ?kki? kirjoineen kivenheiton p??ss? olevaan t?lliin ja rupesi lukemaan. Kuta enemm?n h?n luki, sit? enemm?n halusi h?n lukea.
P?iv? oli puolessa. Vanha v?ki oli luetettu, lasten vuoro alkoi.
Johanneksen sisarukset, Mets?maan Jaakon poika Jaakko ja tyt?r Kaisa tulivat kirkkoherran eteen. Vaan n?iden lukutaito oli aivan kehno. Kirkkoherra nuhteli heit? ja k?ski heid?n tulevaksi talveksi parantaa lukuaan.
Kirkkoherra katsoi kirkonkirjaan. ?Teill? on viel? poika -- Johannes, nuorin; onko h?n saapuvilla??
?Tuli se kanssamme aamulla?, sanoi Eeva, joka turhaan oli Johannesta hakenut; ?mutta mihin h?n on kadonnut, en min? ymm?rr??.
?Johannes Jaakonpoika Mets?maa!? huusi kirkkoherra.
Ei vastausta.
?Ellei se vaan ole sama poika, joka ?sken vei raamattuni ja jota turhaan olen hakenut?, sanoi lukkari.
?Ky?sti-suutarin t?lliss? istuu poika ja lukee raamattua?, sanoi joku joukosta.
Eeva riensi kiireesti sinne. Vaan h?n tapasi jo tiell? kaivatun. Ky?sti-suutari oli tullut kotiin ja her?tt?nyt lukian h?nen innostaan.
Mutta Johanneksen tullessa kinkeritupaan oli jo toisen perheen lapset esill?.
?Odota!? sanoi kirkkoherra Eevalle, joka puoliv?kisin tahtoi saada Johanneksen luetettavaksi. Kun luettaminen oli p??ttynyt ja rukouskin oli pidetty, nuhteli kirkkoherra vakavasti kyl?l?isi?, sanoen ei l?yt?neens? koko kyl?ss? ainoatakaan hyv?? lukiaa, joka palkintoa tahi kiitosta ansaitsisi, ja samalla nousi h?n l?hte?kseen pois.
?T?ss? olisi minun poikani Johannes, jota ?sken kaipasitte. H?n on, vaikka nuori, paras lukemaan koko kyl?ss??.
?Pitkitt?k??n, niin h?n tulevana talvena on paras koko seurakunnassa?, vastasi kirkkoherra, joka oli tuskaantunut.
Niin k?vi Johanneksen kinkereill?.

V.
Touko on n??nty?.
Vuodet kuluivat. Mets?maassa oli k?yhyys, mutta kurjuuden aika oli ohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. H?n oli pet?j?? sy?nyt elinkautensa. Viel? nytkin tuntui karvas pet?j? leiv?ss?, vaikka se vuosi vuodelta oli v?hentynyt. H?n kulki nyt ty?ss?, vaan ty? ei tahtonut sujua h?nelt?. H?nen syd?mens? oli rauhaton. H?n ei alussa itse tuohon syyt? tiennyt. Kirjoja oli h?nell? hyvin v?h?n, ja ne, mit? h?nell? oli, oli h?n jo monin kerroin lukenut. H?n halusi uusia, mutta kun h?n jonkun v?h?isen kirjan sai, oli h?nell? ainoastaan pyhin? aikaa sit? lukea. H?n ajatteli usein, kuinka onnellinen h?n olisi, jos saisi p?ivin pitkin niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. T??ll? h?n eli er?maassa n?kem?tt? viikkokausiin ket??n. H?n kyseli itselt??n syit? asioihin ja tapauksiin, joita h?n n?ki, vaan ei osannut niit? selvitt??, ja yh? rauhattomammaksi muuttui h?n p?iv? p?iv?lt?.
Kerran istui h?n my?h?isen? kev?t-iltana ruuhessa j?rven rannalla. Siell? oli h?n ennen onnellinen ollut. H?n keikutteli sit? edes takaisin ja silm?ili aaltoja, jotka lainehtivat, v?heniv?t, katosivat.
?Muut ihmiset saattavat olla iloisia?, puhui h?n. ?Mik? minun on, etten min?kin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on onnellinen; min? yksin olen surullinen?. ?kki? selkeni h?nen katsantonsa.
?Min? tied?n syyn, min? tied?n!? huusi h?n ja riensi kiireesti tupaan.
Vanhempainsa ja sisaruksiensa kummaksi kokoili Johannes kaikki kirjansa. Mutta kun sattui h?nen k?teens? Uusi Testamentti ja aapinen, jonka h?n majuri --sen rahoilla oli ostanut, seisahtui h?n ik??nkuin h?veten. Ottaessaan muut kirjat kainaloonsa loi h?n viel? silm?ns? noihin, jotka h?ness? ep?r?imist? olivat her?tt?neet.
H?n katseli niit?, ja h?n otti nekin.
?Mihin viet kirjat?? kysyi is?.
Johannes ei vastannut mit??n.
?H?n kujailee taasen joutavissa?, sanoi is?.
Johannes meni, ja h?n kulki kiireesti mets??n. H?n katsoi usein taaksensa, n?ht?v?sti hyvill? mielin n?hdess??n, ettei kukaan seurannut h?nt?. H?n kulki kauvas. ?kki? seisahtui h?n v?h?iselle m?elle. H?n laski maahan taakkansa, kokoili risuja, sytytti ne, seisoi kirjat k?dess? valmiina heitt?m??n ne