Ylösnousemus III | Page 6

ihan vielä poika.
Hän sanoi olevansa seitsemäntoista, mutta näöltään ei hän ollut kuin
noin viidentoista vuotias. Semmoinen laiha, pienehkö, kiiltävät mustat
silmät päässä, ja vilkas ja sitten hyvin soitannollinen, niinkuin kaikki
juutalaiset. Hän ei ollut vielä äänenmurroksestaan päässyt, mutta hän
lauloi kuitenkin mainiosti. Juu-juu. Minun aikanani he molemmat
vietiin tutkittaviksi. Aamulla vietiin. Illalla he palasivat ja kertoivat,
että oli tullut kuolemantuomio. Ei kukaan ollut sitä odottanut. Ihan
mitätön oli heidän juttunsa--he olivat vaan yrittäneet riuhtaantua irti
sotamiehen käsistä eivätkä edes ketään haavoittaneet. Ja sitten: näytti
niin luonnottomalta, että tuommoista poikaa kuin Rosofskij olisi
ruvettu kuolemalla rankaisemaan. Ja me tulimme vankilassa kaikki
siihen päätökseen, että oli tahdottu vaan pelottaa ja ettei tuomio tulisi
vahvistetuksi. Kun olimme aikamme levottomina olleet, niin jo
rauhoituimme ja elämä alkoi kulkea tavallista menoaan? Juu-juu. Mutta
annas ollakkaan. Eräänä iltana lähestyy vartija minun oveani ja
ilmoittaa salaperäisenä, että salvumiehet ovat tulleet hirsipuuta
asettamaan; minä en ensi hetkessä ymmärtänyt,--mitä? mitä hirsipuuta?
Mutta vartija, ukko, oli niin kiihoittuneena, että hänet nähtyäni minä
ymmärsin asian tarkoittavan meidän kahta. Minä tahdoin koputtaa ja
keskustella toverien kanssa, mutta pelkäsin, että nuo kuulisivat. Toverit
eivät myöskään hiiskuneet mitään. Kaikki näyttivät tietävän.
Käytävässä ja kopeissa vallitsi kaiken iltaa kuollut hiljaisuus. Me emme
koputelleet emmekä laulaneet. Kymmenen aikaan vartija tuli jälleen
minun luokseni ja ilmaisi, että pyöveli oli tullut Moskovasta. Sanoi ja
poistui. Minä aloin häntä kutsua taas takaisin. Yhtäkkiä kuulen

Rosofskijn äänen huutavan omasta kopistaan käytävän yli minulle:
»Mikä nyt? miksi kutsutte häntä?» Minä höpersin jotain että hän oli
tuonut minulle tupakkia, mutta hän rupesi aavistamaan ja kysyi minulta:
miksi emme olleet laulaneet? miksi ei koputeltu? En muista mitä minä
hänelle vastasin, ja menin vaan pois, etten tarvitsisi puhua hänen
kanssaan. Juu-juu. Se yö oli hirveä. Koko yön kuuntelin jokaista
risahdusta. Yhtäkkiä aamupuoleen kuulen kuinka käytävän ovea
avataan ja lähestyy joku, monta. Minä asetuin ikkuna-aukon eteen.
Käytävässä paloi lamppu. Ensimäisenä kulki ohitse tirehtöri. Hän oli
lihava, muka itseensä luottavainen ja päättävä mies. Mutta nyt ei häntä
olisi tuntenut: hän oli kalpea, pää painuksissa, ihan kuin pelästyneeenä.
Hänen perässään tuli apulainen, synkkänä ja päättävän näköisenä; sitten
vahtisotamiehet. Menivät minun oveni ohi ja pysähtyivät viereisen
kopin ovelle. Ja minä kuulen kuinka tirehtörinapulainen huutaa
kummallisella äänellä: »Losinsky, nouskaa, pankaa yllenne puhtaat
vaatteet.» Niin. Sitten kuulen oven narahtavan, he menivät hänen
koppiinsa, sitten Losinskyn askeleet: hän meni vastapäiselle puolelle
käytävää. Minä saatoin nähdä vaan tirehtöriä. Seisoo kalpeana,
napostelee nappia kiinni ja taas päästää auki ja kohauttelee olkapäitään.
Niin. Yhtäkkiä hän ikäänkuin säikähtää jotain ja väistyy. Se oli
Losinsky, joka kulki hänen ohitsensa ja tuli minun ovelleni. Kaunis oli
nuorukainen, tiedättehän: tuota hyvää puolalaista tyyppiä: leveä, suora
otsa, vaalea kiharainen hieno tukka ja ihanat siniset silmät. Semmoinen
kukoistava, nuortea, terve nuorukainen. Hän pysähtyi minun aukkoni
eteen, niin että näin koko hänen kasvonsa. Hirveät, laihtuneet, harmaat
kasvot. »Kryiltsof, onko paperossia?» Minä aijoin antaa hänelle, mutta
apulainen, aivan kuin olisi pelännyt myöhästyvänsä tempasi esille
oman paperossikotelonsa ja tarjosi hänelle. Hän otti yhden paperossin,
apulainen sytytti hänelle tulitikun. Hän alkoi polttaa ja näytti ikäänkuin
vaipuvan ajatuksiinsa. Sitten ikäänkuin muistaen jotakin alkoi puhua:
»se on sekä julmuutta että vääryyttä. Minä en ole mitään rikosta tehnyt.
Minä...»--hänen Valkosessa nuoressa kaulassaan, jota en voinut olla
katsomatta, värähti jotain ja hän pysähtyi. Niin. Samassa kuulen
Rosofskijn käytävässä huutavan jotain hienolla juutalaisella äänellään.
Losinsky viskasi pois paperossin pätkän ja väistyi ovelta. Nyt ilmestyi
Rosofskij aukolle. Hänen mustat silmänsä olivat kosteat ja lapsekkaat
kasvonsa punaset ja hikiset. Hänenkin yllään oli puhtaat vaatteet, ja

housut olivat liian väljät, hän kannatteli niitä molemmin käsin ja koko
hänen ruumiinsa vapisi. Hän toi onnettomat kasvonsa ihan minun
ikkuna-aukkoni eteen: »Kryiltsof, onhan totta, että tohtori määräsi
minulle rintateetä? Minä en ole terve, minä juon vielä rintateetä.» Ei
kukaan vastannut mitään, ja hän katseli kysyvästi vuoroin minuun ja
vuoroin tirehtöriin. Mitä hän tällä tahtoi sanoa, jäi minulle epäselväksi.
Niin. Yhtäkkiä apulainen muutti kasvonsa ankariksi ja kummallisella
käheällä äänellä huusi: »Mitä joutavia? Mennään.» Rosofskij ei
nähtävästi jaksanut tajuta mikä häntä odotti, ja ikäänkuin kiirehtien,
melkein juosten, meni kaikkien edellä käytävää pitkin. Mutta sitten hän
teki tenän--minä kuulin hänen kimakkaa huutoansa ja itkuaan. Syntyi
melua ja jalkojen tömistystä. Hän kirkui ja itki. Sitten eteni
etenemistään,--käytävä-oven kello rämähti, ja kaikki hiljeni... Niin.
Niin ne sen sitten hirttivät. Kuristivat nuorilla molemmat. Toinen
vartija oli nähnyt ja kertoi minulle, että Losinsky ei pannut vastaan,
mutta Rosofskij oli kauan riuhtonut, niin että hänet hilattiin lavalle ja
väkisin pujotettiin pää paulaan. Niin. Tämä vartija oli vähän
tyhmänlainen. »Minulle oli kerrottu että se pelottaa. Mutta ei ollenkaan.
Kun ne jäivät riippumaan, niin ei kuin kaksi kertaa näin
olkapäillä»,--hän näytti kuinka olkapäät suonenvedontapaisesti
nousivat ja taas laskivat.--»Sitten pyöveli nykäsi nuoria, että näet paulat
kiristyisivät, ja siinä oli kaikki: eivät hievahtaneetkaan enää. Ei
ollenkaan pelottanut,» toisti Kryiltsof vartijan sanat ja tahtoi vetää
suutansa hymyyn, mutta sen sijaan purskahti itkuun.
Kauan hän oli tämän perästä vaiti, hengitti raskaasti ja nieli kaulaan
nousevia nyyhkytyksiänsä.
--Siitä pitäen minä yhdyinkin