Yksinkertainen sydän | Page 6

lasta hän lähti paluumatkalle. Ravintolan
palvelustytöt paraikaa heräilivät hänen saapuessaan Pont-l'Évêqueen.
Tuo poika parka oli siis monena kuukautena keinuva aalloilla! Hänen
edelliset matkansa eivät olleet peloittaneet Félicitétä. Englannista ja
Bretagnesta saattoi palata, mutta Amerikka, siirtomaat, saaret -- ne
olivat epävarmaa seutua, jossakin kaukana maailman äärissä.
Siitä lähtien Félicité ajatteli yksinomaan sisarenpoikaansa. Paahtavan
kuumina päivinä hän suri sitä, että pojalla oli jano, ja ukkossäällä hän
pelkäsi, että salama häneen iskisi. Kuunnellessaan savutorvessa
ulvovaa tuulta kuvitteli Félicité tämän saman myrskyn nujertavan hänet
murskautuvan maston huipussa, ruumis takakumarassa, vaahtoharson
peittämänä, toiste taas -- ja tämä johtui kuvitetun maantiedon
muistelemisesta -- villi-ihmiset söivät hänet, tai sieppasivat hänet
metsässä kiinni apinat, tai hän kuoli autiolla meren rannikolla. Mutta
hän ei koskaan puhunut levottomuudestaan.
Rouva Aubain puolestaan oli levoton tyttärensä tähden.
Kelpo nunnien mielestä hän oli herttainen, mutta heikko terveydeltään.
Pieninkin mielenliikutus sai hänet hermostuneeksi. Täytyi luopua
pianosta.
Rouva Aubain vaati luostarilta säännöllistä kirjeenvaihtoa. Eräänä
aamuna, kun kirjeenkantajaa ei ollut näkynyt, hän kävi kärsimättömäksi;
ja hän asteli salissa edestakasin nojatuolinsa ja akkunan väliä. Tämä oli
todella eriskummaista! Neljään päivään ei mitään tietoja!

Félicité kehoitti häntä noudattamaan hänen esimerkkiään ja
rauhoittumaan virkkaen:
-- Nähkääs, hyvä rouva, minä en ole puoleen vuoteen saanut tietoja!...
-- Kenestä?...
Palvelijatar vastasi hiljaa:
-- No ... sisarenpojastani.
-- Vai niin, sisarenpojastanne!
Ja kohauttaen olkapäitään rouva Aubain jatkoi kävelyään, mikä
merkitsi: -- Sitä en tullut ajatelleeksi!... Muuten, se ei minua liikuta!
Laivapoika, jätkä, kaikesta sitä välittäisi!... Kun sitävastoin minun
tyttäreni... Ajatelkaahan!...
Vaikkakin tottuneena tuimaan kohteluun Félicité paheksui rouvan
menettelyä, mutta unhoitti sen sitten.
Hänestä tuntui vallan luonnolliselta, että äiti surressaan tyttärensä
kohtaloa joutui noin pois suunniltaan.
Ja olivathan nuo molemmat lapsukaiset yhtä tärkeät; hänen
sydämessään piilevä side yhdisti heidät, ja heidän kohtalonsa tuli olla
sama.
Apteekkari kertoi Félicitélle, että Victorin laiva oli saapunut Havanaan.
Hän oli lukenut tämän tiedon lehdestä.
Ajatellessaan sikaareja, Félicité kuvitteli Havanaa maaksi, jossa ei
tehdä muuta kuin poltellaan, ja Victor liikkui neekerien parissa keskellä
tupakansavu-pilveä. Saattoikohan sieltä "tarpeen vaatiessa" palata
maitse? Kuinka etäällä se oli Pont-l'Évêquestä? Saadakseen selvän tästä
hän kääntyi herra Bouraisin puoleen.
Tämä otti esille kartastonsa ja alkoi selitellä pituusasteita; ja hän väänsi
suunsa leveään koulumestarihymyyn huomatessaan Félicitén

tyrmistymisen. Sitten hän osoitti lyijykynänsä varrella soikean täplän
lovissa olevaa mustaa pilkkua, jota tuskin saattoi eroittaa, sanoen: --
Kas tuossa. -- Félicité kumartui kartan yli; tuo värillinen viivaverkko
väsytti hänen silmiään, asiaa ollenkaan selvittämättä. Ja kun Bourais
kehoitti häntä sanomaan, mikä häntä sekoitti, pyysi hän vaan
näyttämään sitä taloa, missä Victor asui. Bourais kohautti käsivarsiaan,
aivasti ja purskahti naurunremahdukseen; tuollainen yksinkertaisuus
synnytti hänessä hilpeyttä; eikä Félicité ymmärtänyt sen syytä -- hän,
joka kenties halusi kartalla nähdä sisarenpoikansa valokuvankin, siihen
määrään rajoitettu oli hänen älynsä.
Kaksi viikkoa myöhemmin Liébard, torimyynnin aikana kuten
tavallisesti, astui sisälle keittiöön ja jätti Félicitélle kirjeen hänen
langoltaan. Kun ei kumpikaan heistä osannut lukea, turvautui Félicité
emäntäänsä.
Rouva Aubain, joka paraikaa laski sukankutimen silmukoita, asetti sen
syrjään, avasi kirjekuoren, säpsähti ja virkkoi matalalla äänellä ja syvin
katsein:
-- Teille ilmoitetaan onnettomuus. Teidän sisarenpoikanne...
Hän oli kuollut. Sen enempää ei kirjeessä sanottu.
Félicité lyykistyi tuolille, painaen päänsä selkänojaan ja sulkien
silmänsä, jotka äkkiä alkoivat punoittaa. Sitten hän, pää kumarassa,
käsivarret riippuen sivuilla, katse tuijottavana, toisteli hetken kuluttua:
-- Poika parka, poika parka!
Liébard katseli häntä huokaillen. Rouva Aubain vapisi lievästi.
Hän ehdoitti, että Félicité kävisi Trouvillessa katsomassa sisartaan.
Félicité vastasi eleellä, ettei se ollut tarpeellista.
Seurasi hiljaisuus. Kelpo Liébard katsoi soveliaaksi vetäytyä pois.
Silloin sanoi Félicité:

-- Ei se heille merkitse mitään!
Hänen päänsä retkahti alas; ja vaistomaisesti hän silloin tällöin nosti
työpöydällä olevia pitkiä sukkapuikkoja.
Pihalla kulki palvelijattaria kantaen paareilla vettävaluvia pesuvaatteita.
Huomatessaan heidät ikkunasta Félicité muisti pyykinpesunsa; eilen
likoamaan pannut vaatteet täytyi tänään huuhdella; ja hän poistui
huoneesta.
Hänen pyykkisiltansa ja pesusoikkonsa olivat Toucques-joen rannalla.
Hän heitti rannalle joukon paitoja, kääri ylös hihansa ja otti kurikkansa;
ja hänen vahvat iskunsa kuuluivat läheisiin puutarhoihin. Heinäniityt
olivat tyhjät, tuuli liikutteli joen pintaa; pohjassa kasvavat isot kaislat
heiluivat kuin vedessä uiskentelevien ruumiiden hiukset. Félicité hillitsi
surunsa ja pysyi hyvin rohkeana iltaan asti. Mutta sulkeuduttuaan
huoneeseensa hän antautui sen valtaan, heittäytyen vatsalleen patjalleen,
kasvot uponneina pielukseen ja molemmat nyrkit ohimoilla.
Paljoa myöhemmin Félicité sai itse Victorin kapteenilta kuulla hänen
kuolemansa yksityiskohdat. Hänestä oli liiaksi isketty suonta
sairaalassa keltataudin tähden. Neljä lääkäriä oli yhtä haavaa hoitanut
häntä. Hän oli kuollut heti paikalla, ja johtaja oli sanonut:
-- Kas! vielä yksi lisää.
Victorin vanhemmat olivat aina kohdelleet häntä tylysti. Félicité oli
mieluummin heitä näkemättä; eivätkä hekään puolestaan ottaneet
askelta lähentelyyn, joko unhoituksesta tai kurjuuden tuottamasta
paatumuksesta.
Virginie heikkoni heikkonemistaan. Hänellä oli hengenahdistuksia,
yskää, alinomaista kuumetta, ja poskilla hehkuvat täplät tiesivät jotain
syvällä piilevää tautia. Herra Poupart neuvoi oleskelua Provencessa.
Rouva Aubain päätti ajatella neuvoa ja otti heti tyttärensä luokseen,
välttäen Pont-l'Évêquen ilmanalaa.

Hän teki sopimuksen erään ajoneuvojen vuokraajan kanssa, joka vei
hänet luostariin joka tiistai. Puutarhassa oli pengermä, jolta näki
Seine-joen. Virginie käveli siellä nojaten äitinsä käsivarteen, astuen yli
kuihtuneiden viiniköynnöslehtien. Joskus pilvien lomitse esiin