Yksinkertainen sydän | Page 7

pilkoittava aurinko pakoitti hänet tirkistelemään, hänen katsellessaan
etäisiä purjeita ja koko taivaanrantaa, aina Tancarvillen linnasta Havren
valotorneihin asti. Sitten levättiin lehtimajassa. Hänen äitinsä oli
hankkinut pienen tynnyrin oivallista malaga-viiniä; ja nauraen ajatusta,
että siitä voisi päihtyä, Virginie joi sitä pari siemausta, ei sen enempää.
Hänen voimansa palasivat. Syksy kului hiljalleen. Félicité sanoi, että
rouva Aubain saattoi olla huoleton. Mutta eräänä iltana oltuaan
kävelyllä lähistössä, näki Félicité palatessaan herra Poupartin ajoneuvot
oven edessä; ja hän itse oli eteisessä. Rouva Aubain sitoi parhaillaan
hattunsa nauhoja.
-- Antakaa minulle hiillosastiani, kukkaroni, käsineeni, mutta
joutukaahan.
Virginiellä oli keuhkotulehdus; se oli kenties arveluttavaa.
-- Ei vielä! -- sanoi lääkäri; ja molemmat nousivat ajoneuvoihin, isojen
lumihiutaleiden tuprutellessa. Yö oli tulossa. Oli hyvin kylmä.
Félicité riensi kirkkoon sytyttämään vahakynttilän. Sitten hän juoksi
ajoneuvojen jälkeen, jotka saavutti tuntia myöhemmin, ja takertui
niiden takaosaan, pitäen kiinni pontimista. Samassa hänen mieleensä
juolahti: -- ovi oli jäänyt sulkematta; varkaita vielä sattuisi tulemaan. Ja
hän laskeutui alas ajoneuvoilta.
Seuraavana aamuna, jo päivän valjetessa, hän meni lääkärin luo. Tämä
oli saapunut kotia ja taas lähtenyt maalle. Sitten Félicité jäi majataloon,
luullen, että joku outo ihminen toisi kirjeen. Viimein hän päivännousun
aikana kyytivaunuilla matkusti Lisieuxiin.
Luostari oli kallioisen kadun pohjukassa. Puolitiessä hän kuuli outoja
ääniä, kuolinkellon soittoa. -- Se on toisia varten, -- hän ajatteli; ja hän
kolkutti kovasti ovivasaralla.

Pitkien minuuttien kuluttua kuului laahustelevien kenkien kolinaa; ovea
raoitettiin, ja eräs nunna tuli näkyviin.
Kelpo sisar näytti murtuneen murheelliselta ja sanoi, että neiti "oli
mennyt kaiken maailman tietä". Samalla Saint-Léonard-kirkon kello
alkoi soida entistä nopeammin.
Félicité pääsi yläkertaan.
Jo huoneen kynnyksellä hän näki Virginien lepäävän selällään, kädet
ristissä, suu auki, pää takakumarassa mustan ristin alapuolella ja
liikkumattomien vuodeuudinten välillä, jotka eivät olleet niin valkeat
kuin hänen kasvonsa. Polvistuneena vuoteen juurelle, josta piteli kiinni
käsillään, nyyhkytti rouva Aubain epätoivoisesti. Luostarin johtajatar
seisoi oikealla. Lipastolla kolme kynttilää punapilkkuliekkeineen; ja
ulkona sumu verhosi ikkunat valkoharsollaan. Jotkut nunnat veivät
rouva Aubainin pois.
Kahteen yöhön Félicité ei lähtenyt vainajan luota. Hän toisti samat
rukoukset, pirskoitti vihkivettä liinoille, palasi istumapaikalleen ja
katseli ruumista. Ensimäisen valvontansa jälkeen hän huomasi, että
vainajan kasvot olivat käyneet keltaisiksi, huulet sinerviksi, nenä
suipommaksi ja että silmät olivat vaipuneet syvemmälle. Hän suuteli
niitä moneen kertaan; eikä hän olisi suuresti ihmetellyt, jos Virginie
olisi jälleen avannut ne; tällaisille sieluille yliluonnollinen on vallan
yksinkertaista. Hän pesi ruumiin, verhosi sen käärinliinoihin, laski sen
arkkuun, pani seppeleen sen päähän, levitti sen hiukset. Ne olivat
tavattoman pitkät hänen ikäisekseen. Félicité leikkasi niistä itselleen
ison tukon, josta puolet kätki povelleen, päättäen olla niitä koskaan
hukkaamatta.
Ruumis vietiin Pont-l'Évêqueen rouva Aubainin toivomuksen
mukaisesti; hän itse seurasi katetuissa vaunuissa ruumisvaunuja.
Hautausmessun jälkeen lähdettiin kolmen neljännestunnin matkan
päässä olevalle hautuumaalle. Paul astui etunenässä ja nyyhkytti. Herra
Bourais kulki jälessä, sitten seudun huomattavimmat asukkaat, naiset
mustissa vaipoissa, ja viimeisenä Félicité. Hän muisteli

sisarenpoikaansa, ja ajatellessaan, ettei ollut voinut osoittaa hänelle tätä
kunnioitusta, hän kävi kohta alakuloisemmaksi, aivan kuin olisi hänet
haudattu tuon toisen kanssa.
Rouva Aubainin epätoivo oli rajaton.
Ensin hän kapinoi Jumalaa vastaan, pitäen häntä kohtuuttomana, kun
oli riistänyt häneltä hänen tyttärensä, tuon lapsen, joka ei koskaan ollut
tehnyt pahaa ja jonka omatunto oli niin puhdas! Mutta ei! Hänen olisi
pitänyt viedä hänet etelään. Toiset lääkärit olisivat hänet parantaneet.
Hän syytti itseään, tahtoi rientää tyttärensä luo ja päästi epätoivon
huutoja keskellä houreitaan. Hän näki miesvainajansa
merimiehenpuvussa palaavan pitkältä matkalta ja kuuli hänen itkien
sanovan saaneensa käskyn viedä pois Virginien. Silloin he yhdessä
neuvottelivat, mistä löytäisivät tyttärelleen piilopaikan.
Kerran hän palasi puutarhasta vallan hämmentyneenä. Vähää ennen
(hän näytti paikan) isä ja tytär olivat vieretysten ilmestyneet hänelle
eivätkä tehneet mitään; he vain katselivat häntä.
Monen kuukauden ajan rouva Aubain pysyi huoneessaan toimettomana.
Félicité piti hänelle lempeitä nuhdesaarnoja; täytyihän säästää itseään
poikaansa varten, ja tuota toistakin varten, hänen muistonsa nimessä. --
Häntä varten? -- virkkoi rouva Aubain ikäänkuin heräten unesta. -- Niin,
se on totta!... Te ette unhoita häntä! -- Tällä hän tarkoitti hautuumaata,
jonne häneltä tarkoin oli kielletty pääsy.
Félicité kävi siellä joka päivä.
Täsmälleen kello neljä hän kulki talojen ohi, nousi mäenrinteelle, avasi
portin ja meni Virginien haudalle. Siinä oli pieni vaaleanpunainen
marmoripylväs, kivilaatta alla ja rautaketjut pienen istutuksen ympärillä.
Kukkalavat olivat aivan kukkien peitossa. Félicité kasteli niiden lehtiä,
levitti uutta hiekkaa, laskeutui polvilleen paremmin voidakseen
muokata maata. Niin pian kun rouva Aubain jaksoi tulla sinne, hän
tunsi haudan näkemisestä huojennusta, jonkinmoista lohdutusta.
Sitten vuodet vierivät, toistensa kaltaisina, ilman muita

merkkitapauksia kuin suurten juhlien paluu: pääsiäisen,
taivaaseenastumisen, pyhäinmiestenpäivän. Merkkipäiviä, joita
aikamääräyksissä myöhemmin mainittiin, muodostivat eräät talon
tapaukset. Niinpä esim. vuonna 1825 kaksi lasimestaria kalkitsi eteisen
seinät; v. 1827 osa kattoa romahti alas pihalle ja oli vähällä tappaa
miehen. Kesällä v. 1828 oli rouvan tarjoaminen pyhää leipää; samaan
aikaan Bourais poistui salaperäisesti; vanhat tuttavatkin vähitellen
muuttivat manalle: Guyot, Liébard, rouva Lechaptois, Robelin, eno
Gremanville, joka jo kauan oli ollut halvautunut.
Eräänä yönä postinkuljettaja ilmoitti Pont-l'Évêquessä, että heinäkuun
vallankumous oli puhjennut. Muutamaa päivää myöhemmin nimitettiin
uusi aliprefekti: parooni Larsonnière, joka oli