Yksinkertainen sydän | Page 5

vuoro, kumartui Félicité ulos penkistä paremmin
nähdäkseen; ja mielikuvitusherkkänä niinkuin todella hellä ihminen
ainakin, hänestä tuntui kuin olisi hän itse ollut tuo nuori tyttö; hänen
kasvonsa muuttuivat tytön kasvoiksi, hänen hameensa puki tätä, tuon
toisen sydän sykki hänen povessaan; avatessaan suunsa ja sulkiessaan
silmäluomensa oli hän vähällä pyörtyä.
Seuraavana aamuna varhain hän ilmestyi sakaristoon ja pyysi, että
kirkkoherra antaisi hänelle ehtoollisen. Hän nautti sen hartaana
uskovaisena, mutta ei tuntenut samaa suloista tunnetta.
Rouva Aubain tahtoi antaa tyttärelleen täydellisen kasvatuksen; ja kun
Guyot ei voinut opettaa hänelle englantia eikä musiikkia, päätti hän
panna hänet täysihoitolaan Honfleurin Ursula-nunnaluostariin.
Tyttö ei vastustanut. Félicité huokaili, pitäen rouvaa taipumattomana.
Sitten hän ajatteli, että hänen emäntänsä kenties oli oikeassa. Nämä
asiat kävivät yli hänen käsityskykynsä.
Eräänä päivänä pysähtyivät vanhat katetut vaunut oven eteen; ja niistä
astui alas nunna, joka tuli noutamaan nuorta neitiä. Félicité nosti tavarat
kuomin katolle, antoi määräyksiä ajurille ja pani matka-arkkuun kuusi
tölkkiä marjahilloa ja tusinan päärynöitä sekä orvokkikimpun.
Viime hetkellä Virginie alkoi rajusti nyyhkyttää; hän syleili äitiään,
joka suuteli häntä otsalle toistaen:
-- No, lapsi kulta, rohkeutta, rohkeutta!
Ajoneuvojen astuin nostettiin, ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Silloin rouva Aubain pyörtyi; ja illalla kaikki hänen ystävänsä,
Lormeaun perhe, rouva Lechaptois, neidit Rochefeuille, herrat de

Houppeville ja Bourais tulivat häntä lohduttamaan.
Tyttären poissaolo tuotti hänelle alussa paljon surua. Mutta kolmasti
viikossa hän sai tältä kirjeen, muina päivinä hän itse hänelle kirjoitti,
käveli puutarhassaan, luki hiukan, näin täyttäen ajan tyhjyyden.
Aamuisin Félicité tapansa mukaan meni Virginien huoneeseen ja
katseli seiniä. Hänestä oli ikävää, ettei enää saanut suoria hänen
hiuksiaan, kuroa hänen kenkänauhojaan, pistää peitteen reunoja
patjojen ja vuoteen väliin -- ja ettei enää alinomaa saanut nähdä hänen
sieviä kasvojaan ja pitää häntä kädestä, kun lähdettiin kävelylle.
Ikävissään hän koetti solmustaa pitsejä. Mutta hänen kovin kömpelöt
sormensa katkoivat rihmat; hän ei enää välittänyt mistään, oli käynyt
unettomaksi ja oli, kuten itse sanoi, vallan hukassa.
Haihduttaakseen ikäviä ajatuksiaan hän pyysi lupaa saada kutsua
luokseen tervehdyksille sisarenpoikansa Victorin.
Tämä tuli sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen, posket punoittaen,
rinta paljaana ja mukanaan maaseudun kenttien tuoksua, joiden kautta
oli kulkenut. Heti paikalla Félicité kattoi hänelle pöydän. He aterioivat
vastatusten; Félicité itse söi niin vähän kuin suinkin, välttääkseen
kuluja, ja tyrkytti pojalle niin paljon ruokaa, että tämä lopulta nukahti.
Iltakellojen ensi soiton kaikuessa hän herätti hänet, harjasi hänen
housunsa, sitoi hänen kaulahuivinsa ja läksi kirkkoon, nojaten äidillisen
ylpeänä hänen käsivarteensa.
Victorin vanhemmat käskivät hänen joka kerta tuoda mukanansa jotain,
joko mytyn raakasokeria, palan saippuaa, tilkan paloviinaa, joskus
rahaakin. Poika toimitti heidän vaatteitaan korjattavaksi; ja Félicité
suostui tähän tehtävään, iloisena siitä, että toisen piti siis tulla
uudestaan.
Elokuulla Victorin isä otti pojan mukaansa rannikko-purjehdukseen.
Oli koululoman aika. Lasten paluu kotia lohdutti häntä. Mutta Paul oli
käynyt oikulliseksi, eikä Virginie enää ollut siinä iässä, että häntä
saattoi sinutella, mikä synnytti väkinäisyyttä ja jonkunmoisen juovan
heidän välilleen.

Victor kävi järjestään Morlaixissa, Dunkerquessä ja Brightonissa; joka
matkalta palatessaan hän toi Félicitélle lahjan. Ensi kerralla se oli
simpukankuorista tehty rasia, toisella kerralla kahvikuppi; kolmannella
kerralla miehen muotoinen mesileipätaikinasta tehty iso kakku. Poika
tuli päivä päivältä kauniimmaksi, hän oli sorea varreltaan, silmät olivat
syvät ja rehelliset, ja hänellä oli päässä nahkalakki, merimiesten tavoin
työnnettynä takaraivolle.
Eräänä maanantaina, heinäkuun 14. p. 1819 -- Félicité ei unhoittanut
tätä päivämäärää -- Victor kertoi sitoutuneensa lähtemään pitkälle
matkalle, ja että hän ylihuomisen jälkeisenä yönä oli matkustajalaivalla
kulkeva Honfleuristä kuunariinsa, jonka oli määrä aivan pian lähteä
Havresta merille. Tällä matkalla hän kenties oli viipyvä kaksi vuotta.
Näin pitkää poissaoloa ajatellessaan Félicité joutui epätoivoon; ja
sanoakseen sisarenpojalleen hyvästit, hän keskiviikko-iltana rouvan
päivällisen jälkeen veti kalossit jalkaansa ja astui kiireesti nuo neljä
ranskan peninkulmaa, jotka eroittavat Pont-l'Évêquen Honfleuristä.
Saavuttuaan hautuumaan kohdalle hän poikkesi oikealle, vaikka olisi
pitänyt poiketa vasemmalle, ja eksyi halkotarhaan, josta taas palasi;
vastaantulijat kehoittivat häntä kiiruhtamaan. Hän kiersi satama-altaan,
joka oli täynnä laivoja, törmäsi vasten laivaköysiä; sitten maa alkoi
viettää, tulia tuikki ristiin, ja hän luuli olevansa hullu, nähdessään
ylhäällä ilmassa hevosia. Rantasillalla toiset hevoset hirnuivat meren
peloittamina. Nostokone, johon ne kiinnitettiin, laski ne alukseen,
missä matkustajat tunkeilivat omenaviini-tynnyrien, juustokorien ja
jyväsäkkien keskellä. Kuuli kanojen kaakattavan, ja kapteeni kiroili ja
muuan laivapoika seisoi nojaten ankkurin kannattajaan
välinpitämättömänä kaikesta tästä. Félicité, joka ei ollut häntä tuntenut,
huudahti: -- Victor! -- Hän nosti päänsä; Félicité syöksähti sinnepäin,
mutta samassa laivan portaat äkkiä vedettiin ylös.
Matkustajalaiva, jonka naiset laulaen ja köydestä hinaten panivat
liikkeelle, poistui satamasta. Sen runko rasahteli, raskaat aallot
pieksivät sen kokkaa. Purje oli kääntynyt, ei enää voinut nähdä
ainoatakaan matkustajaa -- ja kuun hopeoimalla merellä se näytti
mustalta pilkulta, joka vaalenemistaan vaaleni ja lopulta katosi.

Kulkiessaan hautuumaan ohi Félicité päätti sulkea Jumalan huomaan
sen olennon, joka oli hänelle rakkainta maailmassa; ja hän rukoili
kauan seisoallaan, kasvot kyynelten kostuttamina, silmät tuijottaen
pilviä kohti. Kaupunki nukkui, tullivartijat kulkivat tarkastuksellaan; ja
vettä valui lakkaamatta sulun rei'istä, kohisten kuin tulva. Kello löi
kaksi.
Luostarin vastaanottohuonetta ei varmaankaan avattaisi ennen aamun
koittoa. Viipyminen epäilemättä pahoittaisi rouvaa; ja huolimatta
halustaan syleillä tuota toista