Yksinkertainen sydän | Page 4

Tien varrella, viidakossa, kohosi rautatammia, siellä täällä
kuivunut iso puu ojensi sinitaivaan taustaa vasten vinkkuraviivaisia
oksiaan.
Melkein aina levähdettiin jollakin niityllä, vasemmalla oli Deauville,
oikealla le Havre, ja vastapäätä aava meri. Se säteili päiväpaisteessa,
tasaisena kuin kuvastin, niin tyynenä, että tuskin kuuli henkäystäkään;

varpuset vikertelivät piilopaikoissaan, ja ääretön taivaankansi kaareutui
kaiken tämän yli. Rouva Aubain istui ompelutyönsä ääressä; Félicité
punoi lähellä häntä vihvilöitä; Virginie noukki lavendeli-kukkia; Paul,
jolla oli ikävä, tahtoi, että lähdettäisiin matkaan.
Toiste he kulkivat veneellä Toucques-joen poikki ja etsivät simpukoita.
Pakoveden aikana tuli näkyviin meripiikkiäisiä ja limaskoja; ja lapset
juoksivat tavoitellen ilmaan pärskyvää vaahtoa, jonka tuuli haihdutti.
Hiedalle vyöryvät mainingit levisivät pitkin rantaa. Tämä ulottui
silmänkantamattomiin, mutta manteren puolella olivat sen rajana
hiekkasärkät, jotka erottivat sen *Suosta* -- kilpa-ajokentän
muotoisesta ruoho-aavikosta. Heidän palatessaan sitä tietä, taustassa
ylängön rinteellä oleva Trouville suureni joka askeleelta ja näytti
erikokoisine taloineen leviävän hilpeään epäjärjestykseen.
Liian kuumina päivinä he eivät lähteneet huoneistaan. Ulkoa tuleva
häikäisevä valo pujotti kirkkaita juovia ikkunaluukkujen säleiden väliin.
Kylästä ei kuulunut pienintäkään hälyä. Alhaalla katukäytävällä ei
liikkunut ketään. Tämä yltympäri levinnyt hiljaisuus lisäsi yleistä
rauhallisuutta. Kaukana tilkitsijät nakuttelivat vasaroillaan laivankylkiä,
ja raskas tuulahdus toi mukanaan tervan hajua.
Päähuvi oli purjeveneiden paluu. Niin pian kun ne olivat kulkeneet
reimarien ohi, alkoivat ne luo vailla. Niiden purjeet laskettiin alas
kolmanneksen maston pituutta; ja keulapurjeen pullistuessa ilmapallon
tavoin ne aaltojen kohistessa soluivat eteenpäin keskelle satamaa, missä
ankkuri äkkiä laskettiin. Sitten vene käännettiin rantasiltaa kohti.
Merimiehet heittelivät sätkiviä kaloja veneen laidan yli; jono rattaita
odotti, ja pumpulikangas-myssyihin puetut vaimot riensivät
vastaanottamaan vasuja ja syleilemään miehiänsä.
Eräs näistä tuli kerran puhuttelemaan Félicitétä, joka kotvan kuluttua
astui huoneeseen ylen iloisena. Hän oli tavannut sisarensa; ja Nastasie
Barette, Lerouxin vaimo, ilmestyi kantaen povellaan rintalasta,
taluttaen oikeasta kädestä toista lasta; hänen vasemmalla puolellaan
astui pieni laivapoika, nyrkit lanteilla ja lierihattu takaraivolla.
Neljännestunnin kuluttua rouva Aubain antoi hänen poistua.

Heidät tapasi aina keittiön ympäristöllä tai kävelyillä. Perheenisä ei
näyttäytynyt.
Félicité kiintyi heihin. Hän osti heille vuodepeitteen, paitoja,
keitinlaitoksen; ilmeisesti he liiaksi käyttivät hyväkseen hänen
hyväsydämisyyttään. Tämä heikkous kiusasi rouva Aubainia, joka
muutenkaan ei pitänyt sisarenpojan tuttavallisuudesta -- tämä kun
sinutteli hänen poikaansa; -- ja kun Virginie alkoi yskiä eikä
vuodenaika enää ollut suotuisa, palattiin Pont-l'Évêqueen.
Herra Bourais auttoi häntä valitsemaan koulun. Caenin poikakoulua
pidettiin parhaana. Paul lähetettiin sinne, ja hän hyvästeli omaisiaan
rohkein mielin, iloisena siitä, että pääsi taloon, jossa oli tovereita.
Rouva Aubain mukautui lopulta poikansa poissaoloon, se kun oli
välttämätön. Virginie ajatteli sitä aikaa voittaen yhä vähemmin. Félicité
kaipasi pojan meluavia leikkejä. Mutta muuan toimi tuotti hänelle
viihdykettä; joulusta alkain hän joka päivä saattoi nuorta tyttöä
rippikouluun.

III.
Polvistuttuaan ovella Félicité astui kirkkoon korkean keskikaton
kohdalla kulkevan kaksinkertaisen istuinrivin välitse, avasi rouva
Aubainin penkin, istuutui ja katseli ympärilleen.
Pojat oikealla, tytöt vasemmalla täyttivät kuoripenkit. Kirkkoherra
seisoi kuorikorokkeen ääressä. Kuorin takaseinä-ikkunan lasimaalaus
esitti Pyhää Henkeä, joka varjoi Neitsyttä; toisessa lasimaalauksessa
näki Neitsyen polvillaan Jeesus-lapsen edessä, ja rippileipälippaan
takana oli puinen veistokuva, joka kuvasi Pyhää Mikaelia tappamassa
lohikäärmettä.
Pappi esitti ensin lyhykäisesti raamatunhistoriaa. Félicité näki
hengessänsä paratiisin, vedenpaisumuksen, Baabelin tornin, palavia
kaupunkeja, kansoja kuolinkamppailussa, kumoonkaadettuja
epäjumalankuvia; kaikki tämä häntä häikäisi, ja siitä painui hänen

mieleensä ylimmän olennon kunnioittaminen ja hänen vihansa pelko.
Sitten hän itki kuunnellessaan kärsimyshistoriaa. Miksi olivat he
ristiinnaulinneet hänet, joka rakasti lapsia, ruokki väkijoukkoja, paransi
sokeat, ja joka sulasta lempeydestä oli tahtonut syntyä tallin seimessä,
keskellä köyhiä? Kylvöt, elonleikkuut, viininvalmistukset, kaikki nuo
kotielämän askareet, joista evankeliumi puhui, esiintyivät hänen
elämässään; Jumalan läsnäolo oli pyhittänyt ne, ja Félicité rakasti nyt
hellemmin karitsoja Karitsan tähden, kyyhkysiä Pyhän Hengen tähden.
Hänen oli vaikea kuvitella tämän olemusta; sillä hän ei ollut ainoastaan
lintu, vaan vielä lisäksi liekki, ja toiste tuulenhenki. Ehkä juuri hänen
valonsa leimuaa öisin soiden laidoilla, hänen hengityksensä kiidättää
pilviä, hänen äänensä tekee kellot sulosointuisiksi; ja hän vaipui
hartaaseen ihailuun, nauttien kirkon kiviseinistä huokuvasta viileydestä
ja rauhasta.
Dogmeista hän ei ymmärtänyt mitään eikä edes yrittänyt ymmärtää.
Kirkkoherra selitteli, lapset laskettelivat ulkolukuaan ja Félicité nukahti
lopulta; hän heräsi äkkiä, kun lapset poistuessaan paukuttelivat
korkojaan permannon kivilaattoja vastaan.
Tällä tavoin, kuuntelemalla, Félicité perehtyi rippikoulu-oppijaksoon,
hänen uskonnollinen kasvatuksensa kun oli laiminlyöty hänen
nuoruudessaan; ja siitälähtien hän jäljitteli kaikkia Virginien
uskonnollisia hartausmenoja, paastosi samoin kuin hän, ripitti itsensä
yhdessä hänen kanssaan. Kristuksen ruumiin juhlana he yhdessä
pystyttivät kulkue-alttarin.
Virginien ensimäinen ripilläkäynti häntä jo edeltäpäin huolestutti. Hän
oli levoton ajatellessaan kenkiä, rukousnauhaa, hartauskirjaa, käsineitä.
Kovasti vavisten hän avusti äitiä Virginietä puetettaissa.
Koko jumalanpalveluksen ajan Félicité tunsi ahdistusta. Herra Bourais
istui hänen edessään ja peitti häneltä osan kuoria; mutta ihan vastapäätä
seisova neitosten joukko, alaslaskettujen harsojensa päällä valkea
seppele, oli valkoinen kuin hanki; ja Félicité tunsi kaukaa rakkaan
pienokaisen hänen hennommasta kaulastaan ja hartaasta asennostaan.
Kello soi. Päät painuivat alas; syntyi hiljaisuus. Sitten urkujen

pauhatessa laulajat ja seurakunta veisasivat "Agnus dei"-rukouksen;
sitten alkoi poikien kulkue; ja heidän jälkeensä nousivat tytöt. Hitaasti
astuen, kädet ristissä he kulkivat kirkkaasti valaistun alttarin ääreen,
polvistuivat ensimäiselle askelmalle, saivat kukin vuoroonsa
ehtoollisen ja palasivat samassa järjestyksessä rukoustuolilleen. Kun
tuli Virginien