Yksin | Page 7

laineen perästä, pursi nousee ja laskee, ja Anna
tuossa asemassaan, purje ja koko etupuoli venhettä--ne kiinnittyvät
yhdeksi kokonaisuudeksi, samaksi olennoksi, jota minä johdan ja vien
tuonne siintävän ulapan perille kohti jotain kaukaista kalliosaarta tai
valkoiselle paistavaa merimerkkiä pitkän etäisen niemen nenässä.
Joskus särkyy iso laine kokkaan ja pirskahtaa perään saakka. Hän saa
räiskähdyksen kasvoilleen ja olkapäilleen. Hän huudahtaa ja nauraa
samassa, mutta ei muuta asentoaan eikä pyyhi pisaroita poskiltaan.
Auringon laskiessa tyyntyy tuuli, ja laimeata laitaista kuljemme me
hiljalleen kotia kohti. Kokkapurjeen nuora saa nyt olla solmussa ja
helposti, vetreästi, niinkuin voideltuina, viiltävät laidat vettä, lainetta
tekemättä. Hän on siirtynyt kokemmaksi maston juurelle, on selin
minuun ja katsoo eteensä pitkin järven pintaa, viistättäen joskus vettä
kädellään. Hän hyräilee, näyttää olevan omissa ajatuksissaan, niinkuin
olisi yksin... Kun tietäisin, mitä hän tuossa ajattelee, kun voisin aavistaa,
mikä mielipide hänellä on minusta! Eikö hän kertaakaan näillä
yhteisillä retkillämme ole yhdyttänyt itseään ajattelemasta, etteikö hän
ehkä rakasta minua ja enkö minä häntää... Mutta minä en ole sitä
nähnyt kertaakaan hänen katseestaan, en voi selittää edukseni
ainoatakaan liikettä, en ainoatakaan äänen värettä.
Tulen alakuloiseksi ja surulliseksi enkä voi olla tekemättä viittauksia
lähdöstäni.--»Missähän lienen ensi kesänäkin näillä ajoin?--Kuinka
teillä silloin lienee, kun minä palaani»--Hän sanoo siihen vain:-- »Niin,
se on totta, sinähän matkustat kohta pois. Kuinka kauan aiotkaan
viipyä?»--»Kaksi vuotta vähintäänkin.»--»Kaksi vuotta, vai niin.»--Ja
muuta ei mitään. Eikä sen kummemmalla äänellä, kuin jos olisi
kysymys mennä kirkonkylään pariksi päivää.
Nuo iltahetket, kun tuuli yhä heikkenee, kun purje ei enää pullistu ja
kun vene tuskin liikkuu paikoiltaan, voivat välistä olla minulle
hyvinkin tuskalliset. Ei ole enää mistä puhuakaan, hän näyttää

ikävystyvän, hänellä on halu päästä maihin, vaikka hän ei sitä sano.
Tämä on ikäänkuin minun syyni, minä pidän häntä kuin häkissä ja se
kiusaa minua kovasti. Mutta minä koetan pitää kasvoni tyytyväisen
näköisinä, niinkuin en sitä huomaisi, niinkuin ei olisi kiirettä mihinkään.
Ja kun purjeet herpoavat ja asettuvat pitkin venettä, otan airon ja
huopaan rantaan hänen pitäessään perää.
Kun emme ole vesillä, istumme tavallisesti muiden kanssa verannalla.
Niinkuin kaikki vähän vanhemmat rakastuneet miehet, koetan minä
olla kohtelias ja kiiruhdan tekemään hänelle pienimpiäkin palveluksia.
Hän tottuu siihen, että aina autan hänen ylleen, että aina pidän huolta
vaatteista ja sateenvarjoista ja kalosseista. Minä tulen kuin
aseenkantajaksi, jota hänen herransa voi komentaa minne hyvänsä
kiitosta sanomatta. Kerran istumme päivällisten jälkeen ulkoilmassa.
Naiset ompelevat, veli on kantanut itselleen keinutuolin salista, ja minä
katselen Annan näppärätä kädenkäyntiä, kun hän ompelee jotain. Hän
etsii saksiaan.--»Kyllä minä noudan, jos vain saan tietää, missä ne
ovat.»--»Ne ovat minun kamarini pöydällä». Minä nousen niitä
hakemaan. Mutta silloin sanoo äiti:--»Sinä olet liian vaatelias, Anna,
sinä annat liian paljon palvella itseäsi, joka olet niin paljon nuorempi.»
Ja siihen lisää veli:--»En minä sinun sijassasi viitsisi olla noin
kohtelias ... mene Anna itse noutamaan saksesi».--»Niin menenkin»,
sanoo hän ja kiiruhtaa hiukan loukkaantuneena ohitseni, huolimatta
vastalauseistani.
Tapaus vaikuttaa kovin kiusallisesti minuun, joka jo ilmankin kärsin
siitä, että ikäero välillämme on niin suuri.
Vaikka olen tullut tänne sitä varten, että tunnustaisin tunteeni, kuluu
koko kesä miettiessä, mikä olisi parempi. Olen yhtä epävarma kesän
lopulla kuin sen alkaessakin.
Eräänä elokuun sunnuntaina, vähän ennen kaupunkiinlähtöä, on
kuitenkin eräs onnellisempi päivä, joka antaa toivoa hiukan.
Naapuripitäjässä on kansanjuhla, ja me matkustamme sinne kahden,
Anna ja minä. Muut eivät välitä tulla. Me astumme omassa rannassa
pieneen höyryveneeseen, ja äiti ja veli jäävät rannalle. Seisomme

kannella, minulla on käsivarrellani hänen sadetakkinsa, ja minusta on,
niinkuin me jättäisimme heidät mennäksemme yhdessä kuin
vastanaineet. Luon todellisuuden omista toiveistani. Hän tuossa
huiskuttaen punaista päivänvarjoaan on nuori vaimoni. Häät on juuri
vietetty, ja me lähdemme kotitalosta ensi matkallemme.
Päivä on poutainen ja kaunis, lämmin etelätuuli puhaltaa. Laiva on
täynnä tuntematonta väkeä ja me istumme koko ajan yhdessä. Vastoin
tavallisuutta ei puutu puhelemisen aihetta, sillä me arvostelemme
ihmisiä ja teemme keskenämme pilaa mukana olevasta soittokunnasta,
jonka torvet ottavat vääriä ääniä. Meitä katsellaan syrjästä, meidät
tiedetään pääkaupunkilaisiksi, mutta herrat ja neitoset koettavat olla
vapaita ja välinpitämättömiä. Me tunnemme olevamme hiukan kuin
yläpuolella muita, ja se lisää itsetietoisuuttamme ja varmuuttamme.
Huolettomasti, kenties tahallisenkin huolettomasti jutellen, niinkuin ei
olisi muita olemassakaan, astumme me maalle pappilan laiturilla, joka
on täynnä valkolakkeja ja kansallispukuihin puettuja neitosia. Minä
ojennan Annalle käteni, hän hyppää notkeasti laivasta, ja kuiskutteleva
katselijain joukko aukaisee meille tien keskitsensä. Hänen pukunsa
onkin tavattoman aistikas ja hieno noihin toisiin verraten, hänen
käytöksensä arvokas ja käynti keveä. Minäkin nautin nyt siitä
huomiosta, jota hän näkyy herättävän. Rantatiellä tulee meitä vastaan
puolivillaisiin puettu herrasmies, nähtävästi joku kansakoulunopettaja.
Annan nähdessään näyttää hän yht'äkkiä keksineen kuin ilmiön jostain
muusta maailmasta. Hän typertyy ihmetykseensä, hän seisahtuu,
väistyy tiepuoleen ja on vähällä ojaan hoipertua.
Kulustamme pappilan portilta juhlakentälle on minulla seuraava kuva
mielessäni: Me kävelemme rinnakkain. Tuulee virkeästi vastaan, hän
nojaa vartaloaan vähän eteenpäin, suojaa silmiään päivänvarjolla ja
pitää toisella kädellään kiinni hattunsa reunasta. Rinnassa on hänellä
kukka, jonka äsken taitoin tiepuolesta, helmat hulmuavat, ja tuuli
painaa niitä kiinteästi polvia vasten. Minun sydämeni