Yksin | Page 8

vapisee, minä
tahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua
rinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän
minua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä ja
kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava.

Juhlapaikalla antaudumme me uudelleen arvostelemaan
ympäristöämme. Me tuskin voimme pidättäytyä ääneen nauramasta
puhujalle, joka on äskeinen kansakoulunopettaja ja selittää
teeskennellyllä seminaaripaatoksella ensimmäisiä alkeita isänmaasta ja
kansasta, jota lopuksi kehoittaa käyttäytymään siivosti juhlassa ja
menemään sen loputtua kiltisti kotiansa. Eräs nuori ylioppilas seisoo
rinnallamme, kuulee arvostelumme ja katsoo meihin ja puhujaan
merkitsevästi, osoittaakseen sillä, että hän ei ole niinkuin nuo muut,
että hänkin on yhtä mieltä ja ymmärtää hullunkurisuuden. Meillä on
vilpitön ilo laulusta, jota johtaa pystynenä, lyhyttukka, ihan valkoiseen
puettu pitäjän naisopettaja, iso keltainen kukka hatussa. Anna ristii
hänet »prinsessaksi». Ja sittemmin vetää hän minua katsomaan hänen
tanssiaan. Se onkin verratonta. Hän pitää päänsä imelästi kallellaan,
hän hyppii kuin surviainen ja loistaa tyytyväisyydestä ja kuumuudesta.
Ennen ei minulla olisi ollut sydäntä sille nauraa, mutta nyt minä koetan
keksiä heissä kaikissa yhä uusia hullunkurisuuksia.
Emme hetkeksikään väisty toistemme seurasta. Harhailemme yhdessä
pitkin kenttää, ostamme arpoja toistemme onnella, samoin kuin
olemme laskeneet verkkoja. Tunnemme ikäänkuin ilmassa, että
olemme päivän sankareja ja että kaikki ovat uteliaita tietämään, ketä me
olemme. Minusta näyttää-- ja minä olen siitä mielissäni--että ihmiset
luulevat meitä kihlatuiksi.
Istumme kiikkulaudalla. Annalla on pussi makeisia, jotka olen hänelle
ostanut. Muuan pikku tyttö seisoo edessämme pidellen kiinni äitinsä
hameesta. Molemmat he meitä peittelemättä tarkastavat, seuraten meitä
kädestä suuhun.
--Tule tänne, tyttö, niin saat makeisia.
Äiti sysää tyttöä luoksemme ja käskee lyömään kättä.
--Mikä on nimesi?
--Ka, sano, sano nimesi, niin saat sokeria.
--Kaisa.

--Ka, ota pois sormi suustasi! Kaisa saa kahmalollisen makeisia.
--Ka, etkö osaa kiittääkään? Sinuapa on kelvoton...
Ja äiti kääntyy itse kiittämään Annaa.
--Suuri kiitos ryökkinälle ... vai lienette hyvinkin tämän herran rouva?
Minä tunnen punastuvani ja tulevani hämille, mutta Anna nauraa
makeasti, niinkuin jollekin tavattoman hullunkuriselle ja
mahdottomalle asialle. Minä koetan myöskin nauraa, mutta se on
kankeaa ja väkinäistä.
Lähdetään paluumatkalle vasta myöhään yöllä. Salonki on täynnä
herroja, jotka juovat, ja ilma on siellä tukehduttava, savua täynnä. On
kylmä jo hiukan, Anna kääriytyy lämpimään villavaippaansa ja me
haemme paikan kannella lähellä koneen luukkua, josta kohoava
kuumuus lämmittää jalkojamme. Näemme sieltä koneenkäyttäjän ja
lämmittäjän punaiset haamut, joka kerta kun uunia avataan. Matka
kestää monta tuntia. Anna väsyy ja häntä alkaa nukuttaa. Sanaakaan
sanomatta me nyt istumme, väen tungoksen tähden kiinni toisissamme.
Tunnen hänen päänsä painuvan olkapäätäni vasten. En erota oikein
hänen piirteitään. Ainoastaan silloin, kun savutorvi syöksee täytensä
kipunoita toiselle puolelle laivaa, minä näen niiden valossa, että hän on
sulkenut silmänsä. Silloin tällöin hän ne avaa ja ne ovat niin suuret ja
syvät.
Taivaanranta alkaa ruskottaa ja kipunat vaalenevat. Kuun hopeankalpea
neljännes kuvastuu tyyneen veteen läntiseltä taivaalta. Vedet kapenevat
ja korkeat mäkiset rannat kohoavat kahden puolen melkein
epäluonnollisen isoina tässä omituisessa kuun ja kaukaa koittavan
päivän sekavassa valaistuksessa. En uskalla liikahtaakaan, pelkään
häiritä häntä. Olen nyt melkein varma siitä, että hän minua rakastaa.
Enkä ymmärrä päättää, että jos hän todellakin rakastaisi minua, ei hän
noin levollisesti nukkuisi rinnallani.
Vasta kun laiva huutaa tuloaan kotirantaan, hän herää, siirtyy minusta
ulommaksi ja kietoo liinan kiinnemmäksi olkapäittensä ympärille, joita

pudistuttaa aamukylmässä. Hän on huonolla tuulella, hyppää laivasta
omin voimin maalle, vastaanottamatta apuani, ja menee pihaan minua
odottamatta.
Äiti on vielä valveilla, ja hänellä on lämmintä kahvia valmiina. Minä
toivon, että me istuisimme juttelemaan juhlasta, ja minä odotan, että
hän alkaisi kertoa, kuinka meillä oli siellä hupaista, kuinka meitä ei
kukaan tuntenut ja kuinka me heitä kaikkia tutkimme ja tarkastelimme.
Mutta hän näkyy jo sen unohtaneen.
--No, oliko teillä hauskaa? kysyy äiti.
--Olihan noin, vastaa hän.
Ja haukotellen, katsomatta minuun, menee hän kamariinsa mutisten
unisesti: »Hyvää yötä».
Vuoteellani yliskamarissa, joka on juuri hänen huoneensa kohdalla, en
saa unta pitkään aikaan. Aurinko on jo noussut ja paistaa sisään
aukinaisesta ikkunasta. Järveltä kuuluu soutamista ja niityllä teroitetaan
viitaketta. Pihamaalla kuuluu askeleita hiekassa, ja keittiön ovi käy.
Varpuset alkavat rähistä räystäällä, päivän puolella kattoa.
Ei siitä tule mitään. Ei hän minua rakasta. En minä ole hänelle mitään.
Hänen ystävyytensä eilen oli satunnainen. Minä olen lapsellinen, kun
panen sellaiseen mitään merkitystä. Ja minä päätän lähteä pois jo
huomenna.
Mutta kun aamulla alan laittaa matkalaukkuani, niin hän on taas
ystävällinen. Hän tulee luokseni yliskamariin ja alkaa auttaa minua.
Minussa herää toivo uudelleen. Minä sanon häntä rakastavani. Hän
juoksee tiehensä, pakenee näkyvistäni. Sen pituinen se.
Hän ei rakasta minua. Hän on pitänyt minua vakavana ystävänään,
niinkuin vanhempana veljenään, melkein setänä.
Kuinka häntä mahtoi kiusata minun läsnäoloni! Sillä minulla ei ollut
älyä matkustaa erikseen. Minä laittauduin samaan junaan kuin hänkin

ja menin aina samaan vaunuun. Vieläpä koetin asettua istumaan
vastapäätä häntä. Enkä voinut olla häntä yhtämittaa katselematta. Hän
ei tiennyt minne luoda silmänsä. Hän koetti lukea, hän koetti katsoa
ulos vaunun ikkunasta. Lopulta hän meni pois vaunusta ja seisoi sen
ulkopuolella useat asemavälit, kunnes