Yksin | Page 6

ohitse ja kuulostan. Siellä ei risahdakaan. Avaan
ulko-oven, josta jo auringon paiste kuohahtaa vastaani. Veranta on
vielä kostea varjopaikoista, ja pihamaalla kimmeltää kaste. Istuudun
nurkkaukseen, selin aurinkoon, joka ei vielä kuumenna, ainoastaan
lämmittää. Minulla on kirja, mutta en sitä lue. Tuossa on hänen
kamarinsa ikkuna. Siinä ei ole kuin toinen uudin edessä. Näkyy tuoli ja
sen selustimella hänen leninkinsä liivi. En tahdo katsoa sinne, mutta
näen sen kuitenkin. Toinen edessä oleva uudin peittää hänen vuoteensa.
Mutta minä olen näkevinäni hänet nukkumassa, tukka hajallaan, toinen
käsi pään alla ja toinen rentona riippumassa sängyn laidan yli, sormet
melkein mattoa koskettaen.
Teen kävelyn rantaan. Koko suuri selkä on vielä rasvatyven. Laiturin
laudat loksahtavat veteen jalkojeni alla. Kalaparvi karkaa syväyksen
reunaan, mutta palaa kohta taas uteliaana takaisin. Purjevene, jonka
olen laittanut kuntoon, ei ole liikahtanutkaan eilisestään. Veneessä ovat
onget ja uistimet valmiina. Lahden toisella puolen on rautatieasema.
Asemapäällikön valkea vene hohtaa teloillaan päiväpaisteessa.
Tavarajuna seisoo siellä odottamassa. Se on varmaankin seisonut jo
tunnin. Savukiemura veturin piipusta kohoaa rauhallisesti ja hitaasti.
Sillä ei ole kiirettä silläkään näin salon sydämessä. Vihdoin se viheltää,
niin että kaikuu ympäri järven rantoja, ja lähtee puhkuen menemään.
Noustessani takaisin pihaan, kuulen vielä kauan pyörien heikkenevän
kolinan.
Hän ei ole vieläkään noussut. Istun ainakin tunnin entisellä sijallani
verannan nurkassa. Olen lukevinani, mutta en tiedä, mitä luen...
Nukkukoon hän vain, ei minulla ole kiirettä, hän on oleva koko päivän
minun, tämän niinkuin eilisenkin.
Vihdoin kuuluu liikettä hänen huoneestaan, sukkasillaan astumista.
Ikkunaan ilmaantuu jotain valkoista, joka vetäytyy äkkiä pois. Paljas
käsivarsi kurkottaa tuolilta leningin liivin, ja uudin putoaa eteen.
Minulla on vaikea, pitkä, epätietoinen puolen tunnin iankaikkisuus. Jos
hän luulee minun asettuneen katsomaan... Vasta sitten rauhoitun minä,
kun kuulen ensin hyräilyä ja sitten raikasta laulua. Nousen kävelemään
edestakaisin verannalla. Hänen ovensa käy, hän tulee esiin virkeänä

kuin varpunen. Posket ovat punakat kuin kätkyestä vasta nousseen
pikkulapsen.
--Huomenta!
--Huomenta!
Hän noutaa kahvipannun verannan pöydälle, me emme malta odottaa
muita ja juomme kahvimme kahden. Hän on minun nuori, pikku
vaimoni, meillä on jo oma talous, me elämme täällä kaukana muista,
tyytyväisinä ja onnellisina. Kuinka tekisi mieleni huomauttaa siitä,
antaa edes hieno viittaus ajatuksistani! Mutta minä pelkään, että jos
kuuluu pieni risahduskaan, niin karkaa arka hirvi näkymättömiin.
Muiden läsnäollessa uskallan puhua rakkaudesta ja tunteista. Kahden
kesken emme koske muihin kuin ihan tavallisiin asioihin.
Me keskustelemme päivän ohjelmasta.
Ensin on nostettava verkot, jotka edellisenä iltana olimme laskeneet.
Työnnän veneen teloiltaan, ja hän auttaa tullosta. Hän tahtoo asettua
airoihin, ja minä meloskelen perässä, kaislikkorantoja me luikkailemme
tyyninä aamuina, ja airojen kalke kuuluu niin selvästi ja kuulakasti.
Vesi välähtelee airon lehdessä ja tippuu kirkkaaseen pintaan, kun hän
lakkauttaa soutunsa ja sanoo jotakin. Keskustelu on kalastuksesta, siitä,
mihin huomenna heitetään pyydykset. Olemme pian oppineet
tuntemaan kalaluodot ja kutupaikat. Lasketaan verkot milloin minkin
onnella. Hän on ihan innostunut ja hän hehkuu ilosta nähdessään ainan
tutisevan merkkinä ison kalan noususta. Ja hän on tosi vihassa, jos se
veneeseen pääsemäisillään potkaisekse irti ja sukeltaa syvyyteen. Hän
toruu minua, sanoo »siksi» ja »semmoiseksi». Mutta minä olen siitä
mielissäni! Hän on silloin ikäänkuin lähempänä, tulee tutummaksi.--
Missä hommassa hän on, kun verkot pannaan puikkarille ja hän
pidättää itselleen oikeuden päästellä saaliin irti ja selvitellä sotkeumat!
Minä en saa koskeakaan, hän tahtoo itse, ja hän puuhaa siinä, hihat
käärittyinä kyynärpäihin, helmat nostettuina ylös ja sormet niin
suomuksien vallassa, ettei hän voi sysätä hiusta otsalta, vaan täytyy
työntää se käsiselän avulla korvan taakse. Minä seison ulompana,
poltan paperossia ja sanon melkein joka kerta: »No, me sitä ollaan niitä

maailman parhaita kalamiehiä»--joka on tullut pysyväksi sukkeluudeksi.
Iltapäivällä me sitten usein purjehdimme. Alussa oli velikin mukana,
mutta ei viitsinyt kauan. Anna tavallisesti kuitenkin aina muodon
vuoksi kysyy:
--Etkö tule purjehtimaan?
--En jouda.
--Et jouda! Saisiko kysyä, miltä töiltäsi et jouda?
--Minä luen, niinkuin näet.
--Näytä, mikä kirja se on?--Oblomoff.
--Sinä et sitä ymmärrä, mutta se on hienointa psykologiaa, mitä minä
ikinä olen lukenut.
--Tiedän ... ja sinä olet juuri itse tuollainen samanlainen Oblomoff.
--Ehkä olet oikeammassa kuin luuletkaan.
--Mutta me purjehdimme, me! Hyvä toki, etteivät kaikki ole sellaisia
vetelyksiä kuin sinä!
Noihin tuollaisiin laihoihin, tavallisiin suosionosoituksiin panen minä
aina erityisen merkityksen ja koetan selittää ne edukseni.
Pidän perää, ja hän hoitaa nuoria. Hän istuu lähellä minua
peräkehyksen sisässä ja tottelee täsmälleen komentoani, jonka aina
annan virallisella, käskevällä äänellä. Hän on laittanut itselleen sinisen
väljän merimiespuvun, ja päässä hänellä on pyöreä matruusilakki,
jonka silkkiset nauhat hulmuavat suorina tuulessa. Valkeata
peräpurjetta vastaan, johon aurinko häikäisevästi paistaa, on musta
tukka ja tuo hieno puhdas profiili, jota en väsy katselemasta.
Tuulee vinhasti. Hän ei kiinnitä nuoraa tappiin, vaan pitää sen
kädessään, valmiina hellittämään vihurin tullessa. Hän vetää käsillä ja
ponnistaa jaloilla purren pohjaan. Hän nojaa taapäin, painaakseen

kallistuvaa venettä tasapainoon. Vyötäinen on niin voimakas ilman
kureliiviä, kädet ovat jäntevät ja jalkapöytä korkea. Minä olen
eteenpäin kumarassa, toinen käsi peräsimessä ja toinen peräpurjeen
nuorassa, ja tähtään hänen niskansa taitse ja purjeen ainan alitse menon
suuntaa. Laine kuohuu