Yksin | Page 5

surina.
Hän ei rakasta minua, minä olen hänelle kerrassaan yhdentekevä. Hän
ei muistanut heittää minulle edes hyvästiäkään. Mutta vaikka olen näin
varma asiastani, toivon minä kuitenkin. Ja minä koetan yhäkin
lohduttaa itseäni sillä, että minä en ole osoittanut hänelle mitään ja että
hän siis ei tiedä tunteistani. Jos hän ne tietäisi, jos hänelle kirjoittaisin...?
Ja minä alan miettiä loikoessani siinä kirjettä hänelle. Minä kehitän
tunteeni hänen eteensä, minä sulatan hänet sanoillani, minä avaan
hänelle sydämeni syvyydet, ja hän ehkä heltyy, ehkä antaa ainakin
toivoa.
Kolmen päivän kuluttua on minulla kirje valmis, mutta minä en saa sitä
lähetetyksi. En uskalla panna kaikkea alttiiksi. Ja niin minä kirjoitan
sen sijaan hänen veljelleen ja ilmoitan, että olenkin päättänyt lähteä
ulkomaille vasta syksyllä. Niinkuin olin odottanutkin, kutsuu hän minut
luokseen maalle.
Toisen luokan mukavalle sohvalle nojaten minä näen vaunun avatusta
ikkunasta vihertävät maat, lehdittyvät koivut, vainioilla kyntömiehiä ja
rautatieasemat kuin puhdistettuina kesän juhlaan. Niitä on maalattu ja
korjattu muutamia ja ohimennessä tuntuu öljyvärin ja asfaltin haju.
Pysähdyttäessä kuuluu metsästä peipposen aina uudistuva viserrys ja
käki kukkuu kauempana.
Ei ole enää tähteitäkään jälellä ikävästä ja epätoivosta. Minä olen
varma siitä, että hän on tuleva minua rakastamaan. Minä tunnen
itsessäni voiman, jota hän ei ole voiva vastustaa. »Henkeni voimalla»,
toistelen minä ajatuksissani. Ja samalla voin minä jotenkin rauhallisesti
asettua siihenkin ajatukseen, ettei hän minua rakasta. Siitä syntynyt
rauha lisää varmuuttani ja antaa yhä suurempia toiveita onnistumisesta,
Ennen kaikkea minun täytyy olla kylmä ja taistella liikaa
tuntehikkuuttani vastaan. Olen laittanut itselleni uuden kesäpuvun, joka
näyttää tekevän lyhyen ja lihavan vartalonikin somemmaksi.
Mutta siitä huolimatta vapisen minä hermostuneesti, kun alkaa lähestyä
odotettu asema iltapäivällä. Kun juna huutaa tuloaan, niin sitä
säikähdän. Olen lähettänyt sähkösanoman tulostani ja he ovat minua

vastassa asemalla, kaikki kolme. Olen hiukan kömpelö käsilaukkuineni.
Veli kysyy kuulumisia Pariisista, minä en osaa muuta kuin hämilläni
naurahtaa.
Anna on yhä kauniimpi keveässä, kesäisessä puvussaan. Hän on
avopäin, ainoastaan päivävarjo suojaamassa auringolta. Hän ja veli
alkavat astua edeltä, minä tulen jälestä äidin kanssa. Toivon, että
tienhaarassa, joka kulkee radan yli, he meitä odottaisivat. Mutta hän
survaa vain porttia pysymään auki eikä katso jälelleenkään.
--Me asumme täällä aivan yksin, melkein erämaassa, sanoo äiti. Oli
hauskaa, että tulit. Me ilostuimme kaikki, kun saimme sähkösanomasi.
Että he olivat ilostuneet kaikki, se saattaa minut takaisin hyvälle
tuulelle. Toisen portin luona kääntyy Annakin taakseen ja kysyy
huutaen äidiltään teelaatikon avaimia.
--Ne kuuluvat olevan kamarin pöydällä! saan minä äidin puolesta
huutaa vastaukseksi.
Ja tämä lohduttaa minut täydellisesti. Hänen edeltäpäinmenonsa ei siis
ole mikään mielenosoitus, niinkuin jo olin pelännyt. Hän menee
edeltäpäin vain siksi, että tahtoo joutua teetä laittamaan.
Istumme kauan illallispöydässä. Hän hommaa emäntänä ja pysähtyy
vasta teetä juodessa paikoilleen vastapäätä minua. Kyynärpäät pöydällä
ja posket nyrkkeihin nojaten hän kuuntelee minua, vaikka minä joka
kerta hänen liikahtaessaan pelkään hänen menevän. Minä puhun, olen
hyvällä tuulella ja kuvaan mielestäni sattuvasti kesäistä Helsinkiä,
entistä elämääni maaseudulla ja naurettavia oloja pikkukaupungeissa.
Saan hänetkin samaan mielentilaan ja minusta näyttää, että hän
tarkastaa minua omituinen, utelias kiilto silmissä.
--Se osaa kuvata tuo, sanoo hän. On hauskaa kuulla, kun hän tulee ja
kertoo sieltä ulkomailta.
Kuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin
laitan sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan

tyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta.
Sinä et voi saada sen parempaa kotia keneltäkään, et mistään. Minä
lumoan sinut ympäristön lämpimyydellä, hyvän luontoni hellyydellä,
mukavuudella ja hyvinvoinnilla.
Enkä minä tahtoisi koskeakaan häneen. En muuta kuin hänen otsaansa
suudella. Se tunne, jolla häntä rakastan, on puhtainta ihanteellisuutta ja
se asuu ainoastaan rinnassa.
Ja valvoessani valoisan kesäisen yön minulle osoitetussa yliskamarissa,
minä tulen vakuutetuksi siitä, että tämä hieno tunne, tämä melkein
henkinen rakkaus, että se on se, joka oikeuttaa minun saamaan hänet.
Minä, joka en mitään usko, minä olen taikauskoinen tässä kohden. Ja
minä panen itselleni ikäänkuin koetustyöksi olla hänelle uskollinen
tästä päivästä lähtien, ulkomailla, Pariisissa, kaikkialla. Sen päätöksen
jälkeen tunnun viattomalta ja puhtaalta ja minä voisin vakuuttaa
mielestäni ihan hyvällä omallatunnolla, että todella niin olenkin.
Puhtaana eläminen on minulle nyt siveellinen vaatimus, vaikka ennen
olin sellaiselle olkapäitäni kohottanut.
Kesän kuluessa minä tuuditan itseni siihen unelmaan, että hän
todellakin on jo minun, että hän rakastaa minua, ja että me vain emme
puhu siitä toisillemme, vaikka tiedämme sen kumpikin. En käsitä, että
syy siihen ei ole muu kuin ympäristön. Veli on hiukan veltto, loikoilee
mieluimmin päivät pitkät puutarhan riippumatossa ja lukee romaaneja.
Äiti järjestää aina jotain taloudessa. Ja sillä lailla jään Annan ainoaksi
toveriksi minä, johon hänen muun seuran puutteessa täytyy tyytyä.
Minä jään heille koko kesäksi. En ajattele matkaani enää, en muuta
kuin sitä nykyisyyttä, jossa elän ja jossa minulla nyt on kaikki, mitä
toivon.
Mitkä onnelliset päivät! Mikä unelma todellisuudessa! Joka ilta kertaan
kamarissani, mitä päivällä on tapahtunut. Se on pääpiirteissään
samanlaista melkein joka päivä, ainoastaan vivahdukset vaihtelevat.
Minulla on aamusilla kiire alas yliskamaristani. Tavallisesti kaikki
muut vielä nukkuvat, kun laskeudun rappuja alas porstuaan, kuljen

hänen ovensa