Yksin | Page 4

ennen olen turhaan hakenut. Ei pienintäkään piirrettä, ei
liikettä, ei äänen värähdystä, joka minua häiritsisi tai vaivaisi. Ennen,
kun olin rakastunut, tunsin hetkellisiä heikkouksia tunteissani,
jonkinlaisia lahopaikkoja. Voin löytää vikoja noissa muissa, arvostella
heitä kylmästi, ja aina oli minulla aavistus, että rakkauteni on
haihtuva--niinkuin oli haihtunutkin. Ja noihin entisiin nähden oli
minulla aina selvillä syyt, minkä tähden heitä rakastin. Nyt en voi niitä
löytää. En voi määritellä kiintymystäni. Se on vain, niinkuin se on. Hän
on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini, läpi joka
solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.
Kuvittelen samanlaista kuin vuosia sitten, ensi kerran rakastuessani.
Rakkauteni on yhtä tuntehikas ja käytökseni yhtä lapsellinen. Haen
tilaisuutta tavata häntä missä suinkin voin, keksin kaikenlaisia syitä
heillä käydäkseni ja illalla ennen maatamenoani kuljen usein hänen
ikkunansa alitse. Laiminlyön kaikki tehtäväni, en välitä varustautua
matkalle enkä viitsi lukea kieltä, jota varten olin oikeastaan tänne tullut.
Tunteeni opettajaneitiä kohtaan ovat melkein samat kuin koulussa
ennen. Koetan luikkia läpi niin vähällä kuin mahdollista.
Kevät tulee, meri aukeaa ja minun pitäisi lähteä ensi laivoilla
Lyypekkiin. Minä siirrän sen tuonnemmaksi. Etelässä on liian kuuma,
Pariisin näyttelyn alkuaikoina on siellä väkeä liian paljon j.n.e.
Me kävelemme silloin tällöin ulkona kahden, katselemme
Tähtitornivuorelta merta, joka siintää ja välkkyy, ja satamaa, jossa
liukuu laivoja ja lepattaa purjeita ja jota reunustavat valkeanhohtavat
rakennukset rantatorin ympärillä. Istumme ennen päivällistä Kappelin
edustalla, jossa suihkulähteen ympärillä parveilee ihmisiä uusissa

värikkäissä kesävaatteissa. Pienet tytöt myyskentelevät vasta poimituita
kukkasia, ja joka kerta kun olemme siellä, sallii hän minun ojentaa
itselleen sinisen vuokkokimpun. Hän sovittaa sen rintaansa, tunnustelee
sen tuoksua ja unhottaa sen samassa. Mutta minä olen onnellinen enkä
saa silmiäni kukkasista napinlävessä hänen povellaan.
Jos tietäisin, rakastaako hän minua vai onko hänellä ehkä jo joku toinen!
Ja yht'äkkiä tulee minulle pelko matkustaa täältä pois niin pitkäksi
aikaa sinne jonnekin horisontin alle, toiselle puolelle kaukaisia meriä.
--Välistä minun ei tee mieleni ollenkaan pois Suomesta, minä sanon
kerran.
Vaan eihän hän huomaa äänestäni mitään eikä näe silmistäni. Hän
tervehtii tuonne suihkulähteen luo erästä ohikulkevaa pitkää, kaunista
ylioppilasta. Kostuttaa lasilla huuliaan ja sanoo hyvin huolettomasti,
yhä seuraten silmillään ylioppilasta:
--Miksei? Eikös ole hauska päästä näkemään maailmaa...?
Olisikin liika vaatimus, että hän nyt jo olisi ehtinyt rakastua minuun,
lohdutan minä itseäni. Mutta ajatus siitä, että hän jää tänne ja ehkä on
kihloissa, kun tulen takaisin, alkaa minua yhä enemmän vaivata. Minä
olen kateellinen kaikille, sillä minä näen, että häntä aletaan jo huomata.
Usein kääntyvät kävelijät jälelleen häntä katsomaan. Helsingin herrat
ovat keksineet hänessä uuden kasvavan kaunottaren. Hän on
huomannut sen itsekin. Joskus nostaa ohikulkijain liian silmiinpistävä
ihastus hienon punan hänen poskilleen. Minä tutkin häntä sivulta,
seuraan jokaista liikettä ja värettä hänen kasvoillaan. Ilman muuta syytä
alkaa hän yht'äkkiä puhua iloisesti ja reippaasti, mikä tuntuu
teeskennellyltä eikä minua oikein miellytä. Taikka hän on hajamielinen,
kohtelee minua olantakaisesti, ikäänkuin kiusaa tehden. Kuljen
viikkokauden alituisessa aikomuksessa tunnustaa tunteeni. Mutta se
siirtyy päivästä päivään ja eräänä kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina
he ovat jo lähdössä maalle.
Asema kuhisee koululaisia, hän on veljensä kanssa kiiruhtanut
edeltäpäin. Minä pakkaudun jälempää äidin kanssa tungoksen läpi,

kantaen vaunuun meneviä tavaroita. Soitetaan kolmannen kerran enkä
minä ole vielä saanut heitetyksi lopullista hyvästiä, jolloin toivon
voivani katseella ja kädenpuristuksellani antaa jotain viittausta
tunteistani. Äidille saan sen hät'hätää sanotuksi, ja hän toivottaa
minulle liikutettuna onnea matkalle. Mutta Anna seisoo jo vaunun
ikkunassa, ympärillään joukko hyviä ystäviä, joita en voi työntää
syrjään. Hän ei sitä paitsi näytä huomaavankaan minua. Hän on
unohtanut, että lähden niin pitkälle matkalle. Vasta sitten, kun juna
lähtee liikkeelle ja minä mieli surkeana seuraan sen yhä kiihtyvää
kulkua, huomaa hän minut, nyökäyttää minulle päätään iloisesti ja
tyytyväisesti ja vetäytyy vaunuunsa.
Mikä sunnuntai kuumassa kaupungissa, joka on käynyt melkein
tyhjäksi! Kuinka minua nyt inhoittaa Esplanaadi, täynnä kisällejä,
kaartilaisia ja piikoja. Ja kuinka hermostuttaa tuo iankaikkinen torvien
räminä Kappelin edustalla, josta on mahdoton päästä kulkemaan ohi.
Harhailen Eteläsatamassa ja joudun kävelyilläni Katajanokan nenään.
Istun siellä kauan aikaa katsellen merta, jonka pinnalla piirtelevät
purjeveneet jostain syystä tekevät mieleni yhä surullisemmaksi. Ja kun
höyrylaiva, täynnä huviretkeilijöitä, poistuu ulapalle liehuvine
lippuineen, en minä jaksa enää olla, vaan menen takaisin kaupunkiin.
Minulle tulee päähän mennä heidän asuntoonsa. On olevinaan jotain
asiata ja sillä tekosyyllä saan avaimen talonomistajalta. Huoneitten
ikkunat ovat kaikki liidutut, taulut, peilit ja kynttiläkruunut ovat
valkoisten verhojen sisässä. Eteisen naulaan on unohtunut hattu ja
ikkunalla on vanha rikkinäinen hansikas. Piano on suljettuna. Kosketan
sitä ja se äännähtää kuin nukkuva, jota häiritään hänen unessaan. Minä
menen rinta vavisten hänen huoneeseensa. Sänky on tyhjä, uunissa on
papereita ja joku tyhjä pahvilaatikko. Toalettipöydällä on kampa ja
siinä muutamia hiuksia. Minä otan ne siitä... Minä sanon, että tämä on
hurjaa ja naurettavaa. Koko maailma minua pilkkaisi, jos tietäisi, että
olen täällä. Mutta olkoon! Minä en tiedä muuta, kuin että minä rakastan
häntä, rakastan järjettömästi, epätoivoisesti.
Loion kauan aikaa salin sohvalla. Joskus ajetaan kadulla, niin että koko
huone tärisee. Sitten ei kuulu hiiskahdustakaan, ei muuta kuin

kärpästen siipien