Yksin | Page 3

Ja
nyt oli kaikki taas niinkuin ennenkin. Olin tässä ravintolassa kuin
autiolla rannalla, josta jo luulin purjehtineeni pois. Tunsin itseni vielä
vanhemmaksi ja voimattomammaksi kuin ennen. Ei ollut minussa
mikään katkennut enkä tuntenut murtumisen kipua. Mutta kaikki ponsi
oli hervonnut. Olin kuin ikäkulu, oiennut luokki.
Viimeisten öitten kuluessa olin raivonnut raivottavani, vaikeroinut
vaikeroitavani. Nyt en enää tuntunut jaksavan vaikeroida enkä
surrakaan. Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut muistot päältäni
torjutuiksi. Mutta ne olivat kerta kaikkiaan tottuneet tulemaan tähän
aikaan yöstä. Ne tulivat ennen uurrettua väyläänsä. Yhtä selvinä,
vaikka ehkä vähän kalpeampina ja värittömämpinä kuin ensimmältä.

II.
Minä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni,
kun hänen veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana
ystävänään. Äiti on hiljainen, miellyttävä leski, hellän ja hyvän
näköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vain
lapsiansa varten.
Tuodaan kahvia sisään ja leipäkoria kantaa pieni kirkassilmäinen tyttö,
joka katsoo rohkeasti kasvoihin, jota naurattaa ja joka ei välitä sitä
peittää. Niiaus on lyhyt, katkaistu nytkähdys, ikäänkuin pakosta tehty ja
armosta annettu, mutta jota samoin kuin lyhyitä helmoja täytyy kärsiä
aikansa. Kaksi mustaa palmikkoa ulottuu alapuolelle vyötäisiä. Sinusta

kasvaa vielä sydämen kipu monelle, jahka siitä ylenet, ajattelen minä
ohimennen.
Meistä tulee hyvät tutut. Käyn usein talossa, ja hänen koulumatkansa
sattuvat samoille tunneille kuin minun menoni yliopistoon. Joko minä
saavutan hänet tai hiljennän kulkuani, kun näen hänen kääntyvän
kadunkulman takaa. Usein saan, silloin kun en satu häntä huomaamaan,
lumipallon selkääni. Ja kun pyörähdän häntä katsomaan, kiertää hän
nauraen jo toista palloa punottavissa käsissään. Hän on niin
aamuntuores, hattu toisella korvalla ja käsipuuhka riippuen nauhassa
kupeella niinkuin metsämiehen laukku. Joskus sattuu, että kohtaan
hänet kello kahdeksan, kämpiessäni kotiini koko yön kestäneistä
juomingeista. Hän ei aavistakaan, mistä viimeksi tulen, juoksee
ohitseni ja töykkäisee minua mennessään. Kun kotiin tultuani riisuudun,
pesen pois yölliset liat ja laskeudun koskemattomalle vuoteelleni, on
hän hetkisen aikaa edessäni, niinkuin pieni puhtoinen tuttu lintu, jonka
usein näkee lentävän editsensä tien poikki.
Hän on nähtävästi ylpeä aikamiehestä kavaljeeristaan, joka niin usein
saattaa häntä koulun portille. Vastaantullessaan ottaa hän oikeudekseen
kumartaa minulle, ja minä nostan hänelle hattua niinkuin täysi-ikäiselle
neidille. Ja usein juoksee hän tyttöparvesta toiselta puolelta katua
luokseni ja nakkaa minulle kirjat kannettavakseni, kehuakseen
tovereillensa tuttavuudestaan. Kun hänelle pistää päähän, saattaa hän
sanoa: »Tulkaa nyt meille, olkaa hyvä!» Nimeni on tietysti hänen
muistikirjassaan ynnä sen rinnalla runo, ja minä luulen, että olin siihen
aikaan hänen »ihanteensa».
Menen kihloihin, ja kun käyn morsiameni kanssa ensi tervehdyksellä,
ei häntä saada saliin. Äiti menee häntä vaatimaan, mutta hän vastaa
vain: »En tule!» ja piirtää joitain kuvia ikkunan hikeen. Kun äiti vielä
uudelleen koettaa houkutella, vastaa hän taaskin: »Enkä tule!» ja
hankaa ruutua puhtaaksi. Minä näen sen oven raosta ja kuulen äidin
toruvan: »Anna, elä nyt tahraa siinä ikkunaa!»
Morsiameni istuu salipöydän ääressä ja selailee valokuvia. Tunnen
silmänräpäyksellisen taantumisen tunteissani. Hänen piirteensä
näyttävät edestäpäin katsoen niin paksuilta ja tavallisilta.

Veli kertoo minulle sitten seuraavana päivänä nauraen, että morsiameni,
joka oli opettajana tyttökoulussa, oli Annan mielestä »ruma» ja
»olevinaan» ja ettei kukaan heidän luokallaan voi häntä sietää. »Kyll'
on kanssa maku sillä...!»
Hän katoaa näkyvistäni ja mielestäni useammiksi vuosiksi. Suoritan
tutkintoni, muutan maalle ja käyn hyvin harvoin Helsingissä. Minulla
ei ole hänestä muuta kuvaa näiltä ajoilta kuin kasvava, hontelo
koulutyttö Suomalaisen Tyttökoulun ylemmillä luokilla. Hän on ujompi
kuin ennen, ja kerran, kun veli tekee hänelle pilkkaa jostain
»flammasta», menee hän loukkaantuneena pois eikä enää ilmesty.
Vasta vuosi sitten ilmestyy hän eteeni nykyisessä muodossaan. Minä
olen kyllästynyt oloihin ja elämään maalla, pienissä kaupungeissa,
joissa olen ollut useammassa opettajana. Kihlaukseni on jo aikoja sitten
purkautunut, uudet liitot myöskin liestyneet. Tarjoutuu tilaisuus
matkustaa ulkomaille ja minä tulen keväällä Helsinkiin oppiakseni
ranskankieltä. Tulen tänne sillä sisällisellä raivolla, joka syntyy
maaseudun yksinäisyydessä, pikkukaupunkien kaukaisissa kolkissa,
joissa elon voima tuntuu kuivuvan kokoon ja henki kitistyy ja siitä
kärsii. Kaikki siteet olivat katkenneet, vanhempani kuolleet eikä
minulla ollut sukulaisia, joista olisin välittänyt. Minulla ei ollut
velvollisuuksia ketään kohtaan, ja minä aioin elää laajasti, nauttia
kerran vielä suuren maailman elämästä monien vuosien kuluttua,
ennenkuin kokonaan antaudun vanhenemaan. Tulin Helsinkiin melkein
samanlaisilla tunteilla kuin ensi kerran nuorena ylioppilaana.
Menen suoraa päätä vanhaan tuttuun taloon ja soitan. Täysikasvuinen
nuori neiti tulee avaamaan ovea. Minulla on vieläkin se tunne, että
hänen kasvonsa, silmänsä, pitkä tukkansa, pyöristynyt povensa, solakka
vartalonsa ... että kaikki siinä silmänräpäyksessä, yhdessä ainoassa
avauksessa syöpyivät mieleeni niinkuin valokuvaajan lasiin.
--Oo, päivää! huudahtaa hän ja ojentaa minulle ilostuneena kätensä.
Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja etten
ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Jokin hämärä
tarve vakuuttaa itsellenikin, ettei iän ero kuitenkaan ole niin kovin suuri.

Enintään viisitoista vuotta,--jonka samassa lasken, astuessani hänen
jälessään saliin.
Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun.
Ne keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat, ja
vereni värähtelevät niiden mukana.
Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikenlaista kokeneen
sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki
se, mitä