Yksillä juurilla | Page 7

täytyi lähteä pois. Senjälkeen soittelin Lontoon kaduilla erään
harppurin kanssa, mutta eräänä päivänä hän sanoi minua kirotuksi
pahantekijäksi ja kieltäytyi minun seurastani. Ja nyt, kun kaikki ovat
kääntäneet minulle selkänsä, soittelen minä yksin. Saanko nyt enää olla
teidänkään luona, vai pitääkö minun lähteä? Useimmat käskevät minut
pois. Minun tunteitani on enää mahdoton loukata, niin että olkaa hyvä
ja sanokaa vaan suoraan.
Ei vastannut kumpikaan. Volumnia ja Tuomas Webster tuijottivat
valkeaan, niinkuin katselisivat siellä murheellisia kuvia. Kyyneliä oli
vanhan rouvan silmissä; alakuloiselta näytti kelloseppäkin.
-- Siis minä lähden, -- sanoi viuluniekka vähän suruisena. Hän ei
sormiellut enää soitintansa.
-- Ei, -- virkkoi vanha isäntä ystävällisesti, -- jääkää te vaan tänne. Te
olette meidän vieraamme. Me sanoimme teidät tervetulleeksi, ja
tervetullut olkaattekin. Olin ääneti hetken aikaa, sillä teidän sananne
johdattivat mieleeni minun poikani, joka lyötiin kuolijaksi eräässä
päihtyneitten mellakassa viisitoista vuotta sitten. Jos hän olisi jäänyt
eloon, olisiko hänen elämänsä ollut samallaista kuin teidänkin? Meidän
pitää ojentaa teille auttava käsi, vieras, hänen tähtensä. Mitäs sanot,
Volumnia?
-- Sitä minäkin, -- vastasi vanha rouva yksivakaisena.

Viuluniekka kumartui ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään.
-- Näin ystävällisiä sanoja en ole kuullut moneen vuoteen, -- sanoi hän.
-- Tuntuu kuin olisin ihan toinen mies. Nyt käy kaikki minulle
helpommaksi. Ja nyt musikkia hiukan, -- lisäsi hän hilpeästi. "Yleisön
valio mua kuuntelee, vaikk'ei oo monta heitä." Enhän minä ole enää
mikään soittotaituri, se tietkäät. Se musikki, mitä kysytään
kyläkapakoissa, ei ole kovin korkeata laatua: ei se juuri klassillista ole.
Älkää siis olko kovin vaativaisia. Jospa soittaisin jonkun kevätkentän
tanssin.
Kenties ei hän ollutkaan mikään taituri, mutta hän osasi saada viulunsa
haastelemaan vanhalle pariskunnalle, joka istui tuossa penkillä. Hän oli
unohtanut heidät. Hän soitteli ulkona kylän viheriällä kentällä, ja kansa
karkeloitsi kevätriuvun ympärillä. Lienee hän kuullut kylänväen
huutavan: "pane joutuun, pane joutuun, viulumies!" sillä tahti kiihtyi
kiihtymistään eikä näyttänyt yhtään väsyttävän häntä. Mutta nyt ne
kuolivat pois, nuo iloiset sävelet, ja niiden sijaan tuli vieno laulu,
sellainen, joka jää kuulijan mieleen. Viulu lauloi ja vaikeroi ja vaikeroi
jälleen.
Kelloseppä hätkähti ja tuijotti eteensä.
-- Volumnia. -- kuiskasi hän levottomasti, -- missä minä olen kuullut
tuon laulun? Niin, nyt tiedän. Minä olen kuullut sitä näitten monien
vuosien kuluessa, ja välistä on se vastoin tahtoanikin soinut korvissani.
Niin, se on se laulu, jonka meidän poikamme kerran sävelsi minun
syntymäpäivikseni. Se on tallella sinulla, Volumnia. Sano, Volumnia,
onko tämä unta?
-- Ei, rakas ystävä; ei se ole unta, -- vastasi vanha rouva. -- Se on
todellakin meidän poikamme säveltämä laulu. Muistatko, kuinka
ylpeitä mc olimme siitä? Me toivoimme hänestä niin paljon, eikö niin?
Hän oli niin lahjakas kaikin tavoin. Ralph raukka!
-- Kuinka ne palajavatkaan kaikki, nuo entiset muistot, Volumnia! --
kuiskasi kelloseppä. -- Tuntuu kuin kaikki tuo tapahtuisi nyt juuri.

Hänen päänsä vaipui vaimonsa olkapäätä vastaan, ja vanhan rouvan
käsi silitteli noita harmaita kiharoita, niinkuin usein oli silitellyt
menneinä päivinä.
Tietämättänsäkin oli vieras tenhonnut heidät, saattanut menneisyyden
lumoukseen. He olivat unohtaneet soittajan; he kuulivat vaan hänen
soittoansa.
Vieras lakkasi soittamasta, katsahti ylös ja näki, kuinka vanha
kelloseppä lepäsi kuni väsynyt lapsi, ja kuinka vaimo silitteli hänen
harmaita kiharoitaan.
-- Eihän se toisin saata ollakaan, -- sanoi soittaja itsekseen; -- enhän
minä saata vaatia, että he minua muistaisivat. Olen jo niinkin kauan
ollut heidän vastuksinaan. Minun pitää taaskin lähteä ulos synkkään
yöhön ja olla jälleen yksin.
Hän silmäsi ympärilleen tässä miellyttävässä kyökissä, näki
loimottavan takkavalkean, vanhanaikuisen seinäkellon, vaskisen
sängynlämmittäjän, hyllyn ja posliniastiat siinä. Kaikki oli niin
kodikasta. Hän oli niin hyvillään, nähtyänsä kaiken tuon vielä kerran:
sen muisto oli oleva hänelle mieluista. Hän oli juuri pistämäisillänsä
viulun viheriään pussiin, mutta samassa katkesi viulusta kieli, päästäen
kimeän äänen.
Volumnia Webster heräsi haaveilustaan.
-- Kas, te siinä! -- sanoi hän. -- Sanokaas, mitenkä te tunnette tuon
laulun? Mitenkä otitte soittaaksenne juuri sen? Minun pitää saada tietää,
miksikä soititte juuri sen?
Vieras ihmetteli tuota uteliaisuutta.
-- Minun täytyy, huomaan ma, kertoa teille tänä yönä kaikki
salaisuuteni, -- sanoi hän, murheellisesti myhähtäen. -- Jos tunnustus
tekee sydämelle hyvää, niin on minun sydämeni voittanut paljon tänä
iltana. Te puhuitte siitä miehestä, joka oli saattanut poikanne harhateille.
Teidän sananne kävivät syvälle sydämeeni, sillä ne muistuttivat minulle,

mitä minä aikoinani tein samalla tapaa eräälle nuorukaiselle, josta
toivottiin paljo, niinkuin kaiketi teidänkin pojastanne. Luultavasti
muistelin häntä, soittaessani teille tuota laulua, sillä hän oli sen
säveltänyt, ja minä sen ensimmäiseksi hänelle soitinkin. Minusta se on
aina ollut kaunis laulu.
Kelloseppä kavahti pystyyn ja tarttui tylysti vieraan käsivarteen.
-- Te tunsitte siis hänet? -- kysyi hän kiihkeästi.
-- Ettäkö tunsin? -- naurahti viuluniekka. -- Me olimme eroamatta
yhdessä! Hän oli minun varjoni. Hän oli kokonaan minun vallassani,
minä voin kietoa hänet sormeni ympärille, kieputella häntä mieleni
mukaan. Hän oli verrattoman hyvä kumppali, pystyi laulamaan iloisia
lauluja kenen kanssa hyvänsä, täynnä pilaa ja sanasutkauksia. Voi
sentään! Kyllä sille pojalle sai nauraa! Ei ollut toista niin huimapäistä
kuin...
Viulunsoittaja vaikeni äkkiä. Vanha rouva nojasi tuolin selkämykseen