Yksillä juurilla | Page 6

Tämä harmitti miestäni, sillä hän ei sietänyt tuota ajatusta, että minä
olin alkujani niin kokonaan toisellaisesta piiristä kuin hän. Mutta niin
se kumminkin on. Ennen vanhaan, kotona ollessani, näin ympärilläni
pelkkiä sivistyneitä, älykkäitä ihmisiä, joilla oli hieno käytöstapa. Nyt
tuo kaikki on kuin unta vain, ja minä katselen tuota viulua,
muistaakseni, että tuo kaikki on kerran ollut olemassa. Mutta minähän
väsytän vain teitä. Mitäpä te kaikesta tästä?
-- Mielelläni minä kuuntelen teitä, -- virkkoi vieras innokkaasti. -- On
niin pitkä aika siitä kuin kukaan luuli maksavan vaivaa puhella minun
kanssani. Äsken jo sanoin, että oikein tuntuu hekumalta, kun minua
kohdellaan sellaisena, jolla vielä on ihmis-arvoa. Te puhuitte piireistä.
No niin, minäkin olen joutunut piiristäni pois tahi oikeammin sanoen,
minut sysättiin siitä ulos. Minä tein rikoksen maailmata vastaan, ja
maailma kosti minulle siten, ett'ei se enää milloinkaan anna minulle
tilaisuutta alkamaan alusta. Ensi aikoina se oli mielestäni peiakkaan
kovaa. Nyt olen oppinut kohauttelemaan olkapäitäni ja nauran.
-- Nauratteko aina? -- kysäisi Volumnia Webster, kajoten hänen

käsivarteensa.
Vieras vaikeni hetkisen.
-- En, -- vastasi hän sitten, -- on aikoja, jolloin en naura. On aikoja
sellaisiakin, jolloin minä haaveilen, että jos kaikesta siitä rakkaudesta ja
myötätuntoisuudesta, mitä maailmassa ihmisten sydämissä liikkuu,
rahtunenkaan säästyisi minulle, niin vielä minä koettaisin aloittaa alusta.
Ei ole mitään sen kamalampaa kuin elämän ja sielun yksinäisyys; ei
mitään sen kuolettavampaa kuin se tieto, ett'ei yksikään välitä siitä,
hyvinkö minun käy vai pahoin, kuolenko minä tien oheen vai vieläkö
elän niin kauan, että pääsen lähimpään kylään. Jumal'armahda! Kun te
ja teidän miehenne puhutte eroamisestanne huomenna, niin ette tiedä,
mitä sanotte. Suokaa anteeksi, jos puhun liikoja. Minulla ei ole oikeutta
pitää saarnoja toisille, mutta tässä on jotain nurinpäistä: koti,
loimottava valkea, kaikki mahdolliset mukavuudet, -- eikä onnea
sittenkään!
-- Ei ole onnea, -- sanoi Volumnia Webster, puolittain itsekseen, -- ellei
ole myötätuntoisuutta, ja juuri myötätuntoisuutta olen minä kaivannut
ikäni kaiken. Minä en ole ollut onnellinen vaimo: kuukaudet ja vuodet
ne tuovat riemua muutamille, minulle eivät ole sitä milloinkaan tuoneet.
No niin... Valkea alkaa laimeta, vieras; olkaa hyvä ja lisätkää halkoja
takkaan. Tuomas rakastaa kirkasta loimoa. Minun täytyy käydä hänen
päällystakkinsa; se on korjausta vailla, ja sitten te kenties soitatte meille
viuluanne.
-- Kyllä, -- vastasi viuluniekka, pannen halkoja takkaan.
Musta kissa pankolla katseli häntä sirkeillä, viheriäisillä silmillään, ja
tultuaan nähtävästi siihen päätökseen, että tuo vieras on talon ystävä,
alkoi siitä hyvillään kehrätä. Vieras silitteli sen pehmoista turkkia,
kiepautti sen seljälleen ja alkoi leikkiä sen kanssa.
-- Pian sinun tulee paha olla, -- puheli hän kissalle, -- sillä minä otan
viuluni. Mutta kukaties minä saan sinut lumotuksi, siihen sorttiin kuin
kuuluisa Orfeo, josta sinä lienet kuullut puhuttavan.

Samassa astui kelloseppä kyökkiin.
-- Nyt on työt lopussa, -- virkkoi hän iloisesti, -- ja minä jätän kaikki
jälkeeni erinomaiseen kuntoon, niin että minä saatan aloittaa
huomisesta uutta elämääni keveällä omalla-tunnolla. Emäntä sanoo
teidän aikovan soittaa meille jotain. Mielelläni minä kuuntelen
säveleitä, vaikka vaimoni väittää, ett'en niinä ole soiton ystävä.
Merkillistä, mitenkä vaimo varmasti ratkaisee tällaisia asioita. Asiasta
toiseen, vieras! Luultavasti saitte te kuulla kaikki hyvät sotalaivaston
kapteenista! Min'en ole jaksanut päästä irti siitä miehestä, vaikka hän
on ollut maan povessa jo monta vuotta! Voi sitä aviomiestä, jonka
vaimolla on sukulaisia sotalaivastossa!
-- Tai armeijassa, -- naurahti vieras, ottaen viulunsa esille viheriästä
pussista. -- Teidän pitäisi olla kiitollinen vähästäkin onnesta. Saattaa
olla, että sotalaivasto ärsyttää miehen kulkun kipeäksi, mutta armeija
hänet tukehuttaa kerrassaan.
-- Mikähän te oikeastaan lienettekään? -- virkkoi kelloseppä, katsellen
vierastansa ilmeisellä mielenkiinnolla. -- Ryhdillenne ja puhetavallenne
te olette, niinkuin ihmiset sanovat, gentleman, ja sittenkin te olette
kuljeksiva viuluniekka, vailla kotia ja ehkä vailla rahojakin.
-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, -- naurahti vieras: -- minä olen 48
pennin onnellinen omistaja. Ja ett'ei mieleenne johtuisi epäillä sanojeni
totuutta, niin kas tässä ne on.
-- Ihanhan minä tulen uteliaaksi tietämään, kuka te olette, -- virkkoi
kelloseppä.
-- Pian se uteliaisuus on tyydytetty, -- sanoi vieras, nyökäyttäen päätään
vanhalle rouvalle, joka oli käynyt työnsä ja istahtanut penkille
miehensä viereen.
Hän seisoi heidän edessänsä, sormiellen viulunsa kieliä.
-- Min'en saa päähäni, mikä hitto teitä panee huomenna eroamaan
toisistanne, -- virkkoi hän. -- Kuultuanne minun ylentävän historiani,

sanotte kai, että minä olen niitä kurjia. Mutta teitä tuossa katsellessani,
luulen minä, että te olette hurjia. No niin, se sikseen. Mitä minuun tulee,
on minulta elämä mennyt ihan hukkaan. Itse minä kumminkin tieni
valitsin, ja niinpä en osaa syyttää ketään muita kuin itseäni. Ollessani
kuritushuoneessa väärennysrikoksen tähden, kuoli minulta äiti. Hänen
sydämensä oli murtunut, sanottiin. Mutta siitähän asiasta tässä on jo
haasteltu. Päästyäni vapaaksi, päätin koettaa kohota jälleen, juuri äitini
muiston tähden. Mutta se semmoinen ajatus oli melkein myöhäistä, vai
mitä? Minä haeskelin ja haeskelin jotain toimeentuloa, tietysti, turhaan.
Silloin muistui mieleeni viulu: entis-aikoina sanottiin minun soittaneen
erinomaisen hyvin. Yritin antamaan soittotunteja, mutta elämäni taru
tuli tunnetuksi, ja minä menetin oppilaani. Sitten soitin moniaita
viikkoja eräässä orkestrissa. mutta historiani levisi sinnekin, ja minun