Yksillä juurilla | Page 8

ja katsoi häneen kiiluvin silmin, niinkuin naarastiikeri, valmiina
hyppäykseen. Kelloseppä seisoi muutaman askeleen päässä, kädet
lujasti ristissä rinnalla. Hänen kasvoissansa eli, niinkuin elää sen
miehen kasvoissa, joka on tekemäisillään päätöstänsä ja koettaa saada
selville jonkun salaisuuden.
-- Mikäs teidän on kumpaisenkin? -- kysäisi viuluniekka
hermostuneesti. -- Olenko minä tehnyt jotain pahoinpuolin? Olenko
sanonut jotain, mikä loukkaa teidän tunteitanne?
Kimeä kiljahdus pääsi vanhan rouvan huulilta. Hän hyökkäsi
seinäkaapin luokse nurkassa, sieppasi muutamia papereita ja viskasi ne
pöydälle. Hän selaili niitä vapisevin käsin ja löysi vihdoin hakemansa
käärön. Hän repäisi sen auki ja otti siitä esille erään nuoren miehen
vaalistuneen valokuvan. Hän kohotti sen viuluniekan nähtäväksi.
-- Onko tämä sen ystävänne näköinen, jonka te raastitte turmioon?
Vieras horjahti taaksepäin, ikäänkuin mikä olisi häntä pistänyt. Hänen

kasvonsa olivat kalman vaaleat.
-- Hyvä Jumala! -- huudahti hän. -- Hän on juuri se, Ralph Webster!
Valokuva kirposi vanhuksen kädestä.
-- Siis vihdoinkin, -- lausui vanha rouva verkalleen, -- siis vihdoinkin
näemme kasvoista kasvoihin meidän poikamme pahimman vihollisen.
Maksoipa elää näin kauan, että sai nähdä hänet tuollaisena: sysättynä
pois joka kodista.
Vieraan pää vaipui alas. Hän koetti puhua, mutta sanoja ei tullut hänen
kielellensä.
-- Menkää! -- sanoi kelloseppä, käyden tylysti hänen olkapäähänsä ja
osoittaen ovea. -- Täällä ei ole levonsijaa teille.
Vieras otti viulunsa ja käyränsä ja vehreän säkin ja hiipi ovelle. Sade
pieksi yhä akkunoita, ja tuuli ulvoi kamalaa taruansa. Hän pysähtyi
ovella ja toivotonnakin toivoi, että vanha rouva heltyisi ja sanoisi
ystävällisen sanasenkaan jäähyväisiksi. Jos ihmiskasvot ovat
milloinkaan puhuneet selvää kieltä, puolustusta pyytäessään, niin hänen
kasvonsa ne tässä viimeisessä silmänräpäyksessä puhuivat selvästi.
-- Mitä te odottelette? -- kysäisi vanha rouva synkästi. -- Menkää,
ennenkuin kieleni siteet heltiävät.
Viuluniekka tyrkkäsi oven auki, astui puotiin ja avasi puodin oven.
Kovalla ryminällä paiskasi tuuli sen kiini, hänen astuessaan ulos
raivoisaan, synkkään yöhön.
* * * * *
Hänen mentyänsä hervahti Volumnia Websterin jännitys. Hän vaipui
sohvaan ja purskahti katkeraan itkuun. Kelloseppä kumartui hänen
ylitsensä ja, lohdutellen häntä, otti hänen kyyneleiset kasvonsa käsiinsä
ja suuteli niitä.
-- Volumnia, -- kuiskasi hän, -- me olemme paljon lähestyneet

toisiamme tänä iltana.
Ja vanha rouva hymyili tätä kuullessaan. Hän näki miehensä nostavan
valokuvan ylös lattialta ja panevan sen nurkkakaappiin; hän näki hänen
ripustavan piippunsa naulaan juuri palkeitten yläpuolelle ja näki hänen
korjaavan mieluisimmat työkalunsa tavalliseen säilölaatikkoon.
Kello löi kaksitoista.
-- Sinulla on huomenna pitkä matka, Tuomas, -- sanoi vanha rouva. --
Sinun pitäisi panna levolle. Minun pitää valvoa hiukan kauemmin,
saadakseni päällystakkisi korjatuksi.
-- Älä huoli siitä, -- vastasi toinen, ottaen päällystakkinsa hänen
käsistään. -- Min'en lähde matkalle huomenna enkä koskaan. Minä jään
tänne sinun luoksesi, Volumnia, ja elän nuo kaksikymmentä vuottani
täällä. Viuluniekka oli oikeassa, sanoessaan meitä hurjiksi. Saanko
minä jäädä, Volumnia? Min'en siedä sitä ajatusta, että nyt eroaisin
sinusta.
Ja vanha rouva pyysi häntä jäämään, luvaten puoleksi leikillään, ett'ei
hän ole vaivaava häntä sotalaivaston kapteenilla muuta kuin mitä ihan
välttämätöntä on. Ja hän haasteli viuluniekasta, tuosta yksinäisestä
miehestä, eikä sanonut koskaan voivansa unohtaa rukoilevaa ilmettä
hänen kasvoillaan, hänen odotellessaan ovella edes yhtä ystävällistä
sanaa. Hän tiesi miehen koko tulevaisuuden riippuvan tästä yhdestä
silmänräpäyksestä, Hän katui, että he olivat niin pikaisesti käskeneet
hänet pois. Hän muisti, mitä vieras oli puhunut hellyydestä, ja kuinka
hän oli sanonut tahtoneensa alkaa alusta, jos hänelle olisi suotu
rahtunenkaan inhimillistä myötätuntoisuutta. Hän unohti, että
viuluniekka oli juuri se mies, jonka nimeä hän oli säilyttänyt
muistossaan, ainoastaan vihatakseen häntä. Hän ei muistanut muuta
kuin että hän oli onneton vaeltaja, jonka hän oli sysännyt ulos synkkään
yöhön. Kaikki sääliväisyys hänen sydämensä syvyyksissä heräsi nyt
henkiin.
-- Kutsutaan hänet takaisin, Tuomas, -- sanoi hän innokkaasti. --
Ojennetaan hänelle auttava käsi, minkä lupasimme, ennenkuin

tiesimme, ken hän oli.
Ja he avasivat puodin-oven ja huusivat häntä nimeltä:
-- Mark Weston, Mark Weston! Tulkaa takaisin meille! Me sanomme
teidät tervetulleeksi, niinkuin äskenkin. Meillä ei ole muuta kuin
anteeksiantamusta ja ystävällisyyttä teille. Tulkaa takaisin!
Vastausta ei kuulunut.
-- Me tahdomme auttaa teitä, Mark Weston, -- huusi vanha rouva. --
Tulkaa meille!
Tuuli ja sade vastasivat; viuluniekka ei vastannut.
-- Kukapa tällaisessa myrskyssä mitään kuulee! -- sanoi kelloseppä. --
Turha on huudella häntä.
Vastenmielisesti he sulkivat oven ja palasivat kyökkiin. He sytyttivät
lampun ja asettivat sen akkunaan. Ja he istuivat takkavalkean ääreen,
haastellen nuoruutensa päivistä ja Ralphista ja viuluniekasta.
-- Kun viuluniekka näkee valon, niin hän kyllä tulee takaisin, --
puhelivat he toisilleen.
He vuottelivat hamaan päivän koittoon asti. Myrsky hiljeni ja tyyntyi;
valkea takassa sammui.
Mutta viuluniekka ei tullut takaisin.

End of the Project Gutenberg EBook of Yksillä juurilla, by Beatrice
Harraden
*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YKSILLÄ
JUURILLA ***
***** This file should be named 20960-8.txt or 20960-8.zip *****

This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/2/0/9/6/20960/
Produced by Tapio Riikonen
Updated editions will replace the previous one--the old editions will be
renamed.
Creating the works from public domain print editions means that no
one owns