Yksillä juurilla | Page 5

hän nääntyy, sitä
parempi, vai mitä? -- liitti hän, isännän puoleen kääntyen.
-- Kaikki riippuu siitä, mitä luonnetta kukin on. Maailma ei hänen
kuolemastaan rikastune eikä köyhtyne, -- huomautti kelloseppä,
kaataen höyryävää kahvia teevadille ja puhallellen siihen. -- Mitä
heidän omaan toivomukseensa tulee, niin useimmat heistä pitelevät
kynsin hampain elämästä kiinni. Minä puolestani olen jo
vanhanpuoleinen mies, mutta yhä vaan minäkin soisin eläväni, niin
kauan kuin vain koossa pysyn. Eipä silti, että minä olisin erittäin
onnellinen. Volumnia, vaimoni, lupaa minulle parikymmentä vuotta,
jos vaan hoidan itseäni hyvin. Mitäs te siitä arvelette?
Vieras rupesi nauramaan.
-- En minä teitä osaa kovin lujaksi sanoa, -- vastasi hän: -- mutta aivan
varmaan on teillä enemmän elämää pikkurillissä kuin minulla koko
ruumiissa. Ja sitä paitsi, onhan teillä enemmän tilaisuutta pitämään
huolta itsestänne kuin minulla. Minun ei käy ottaminen lukuun,
millainen ilma milloinkin on; teidän kyllä käy.

-- Tuomaalla on kovin arka kulkku, -- pisti Volumnia Webster väliin; --
muutoin en minä hänen tähtensä ensinkään pelkää. Nyt hänellä on
erityinen syy toivoa itselleen pitkää ikää, sillä huomenna me eroamme.
Ja ne moniaat vuodet, mitkä meillä vielä lienevät jäljellä, koetamme me
kumpikin viettää niin kuin sopivimmalta näyttää.
-- Mikä hassu päähänpisto! -- huudahti vieras.
-- Ei ensinkään, -- huomautti kelloseppä äreästi; -- hassua on vain se,
ett'emme ole tulleet tähän päätökseen ennenkuin nyt vasta,
viidenneljättä ajastajan kuluttua.
-- Ja niin kai te ajattelette, että jos vielä kauemmin odottaisi, niin sitten
olisi jo liian myöhäistä! -- arveli vieras. -- Aika se luiskahtelee käsistä
niin huomaamatta, vai mitä?
Hän nousi äkkiä pöydästä.
-- Siinä tapauksessa, -- sanoi hän, olen jo liiankin kauan ollut teidän
vastuksinanne. Ettehän saata sietää vierasta täällä nyt, kun olette
viimeistä iltaa yhdessä.
-- Päinvastoin, - virkkoi kelloseppä, sytyttäen piippuansa; -- meidän on
hauska pitää teitä luonamme: emme me kovin onnellisia olleet ennen
teidän tuloannekaan. Teidän ilmaantumisenne oli varsin mieluista
meille. Älkää kiirehtikö pois, vaan sytyttäkää piippunne, siirtykää
lähemmäs valkeata ja kertokaa meille jotain teistä itsestänne.
-- Teidän ensimmäistä kehoitustanne kohtaa kaksikin estettä, -- sanoi
viuluniekka: -- minulla ei ole piippua eikä tupakkaa.
-- Täss' on kumpiakin, -- vastasi vanha rouva.
-- Mitä kolmanteen kehoitukseenne tulee, -- jatkoi muukalainen,
myhähdyksellä kiittäen emäntää, -- tokkopa minun historiani teitä
kovinkaan huvittaisi? Sankarin historiaa se ei ole. Minä olen nähkääs
kaikkea muuta kuin sankarimainen. Niin, ihmiset sanovat minun
murhanneen äitini, mutta itse en minä ole milloinkaan uskonut

murtuneitten sydänten teoriaa. Saattaako kukaan surusta kuolla?
-- Ei, -- vastasi kelloseppä jurosti, -- ei surusta kukaan kuole.
-- Kyllä, -- vastasi Volumnia Webster. -- Se kuolettaa sielun. Sen tiedän
minä varsin hyvin, sillä omakin sydämeni on ollut kuolleena jo monta
pitkää vuotta. Pojaltamme minä sen iskun sain. Lieneekö hän puhunut
yhtä kevytmielisesti kuin tekin?
Kelloseppä rypisti kulmiansa ja teki maltittoman liikkeen.
-- Älä kajoa. Volumnia, enää siihen, mikä mennyttä on, -- sanoi hän
synkästi. -- Huomenna, minun lähdettyäni, saat ehdoltasi surra
edesmennyttä maankulkijaa. Nyt olisi paljoa hyödyllisempi, jos
korjaisit pois pöydältä.
Pienen, vanhan rouvan kirkkaista silmistä sävähti suuttumus, ja hänen
hinterä vartalonsa vapisi hyvin hillitystä vihasta. Hän ei sanonut
kumminkaan mitään, rupesihan vaan täyttämään kellosepän käskyä.
Viuluniekka istui tuolillaan, piippuansa poltellen. Vasta sitten kuin
kelloseppä oli ottanut muutamat korjaamansa taskukellot ja lähtenyt
kyökistä, vasta sitten hän nousi auttamaan emäntää.
-- Hän kohteli teitä jotenkin tylysti, -- virkkoi vieras lempeästi, -- ja se
oli kokonaan minun syyni. Minä arvaan, että te olette raskaalla mielellä.
Niin se oli minunkin äitini, silloin kuin hän puolusteli minua isän
edessä, ja minä tavallisesti nauroin. Mutta siitä on jo pitkä aika. Min'en
naura enää.
-- Hän ei ymmärtänyt poikaa milloinkaan, -- sanoi Volumnia Webster
kiihkeästi. -- Poika tuli minun sukuuni: hän oli peräti kiivasta luontoa,
ja hänellä oli taiteellisia taipumuksia. Hänen isänsä, joka, niinkuin
huomaatte, on alhaisempaa alkuperää, ei kyennyt antamaan kylliksi
arvoa sellaiselle luonteelle, joka oli niin toisellainen kuin hän itse.
Myötäänsä hän nimitteli poikaa lurjukseksi, sanoen hänen joutuvan
hukkateille. Ei päivääkään, ett'ei vaihdettu kovia sanoja isän ja pojan
välillä. Poika oli kumminkin altis kaikelle hyvälle ja ylevämielinen.
Hyvää hän tarkoitti, mutta joutui helposti muitten johdettavaksi. Eräs

mies se varsinkin veti häntä huonoille teille. Minä antaisin kaikki eloni
vuodet, mitä minulla vielä on jäljellä, saadakseni nähdä kasvoista
kasvoihin tuon miehen. Pitäisin liian suurena armona saada lyödä hänet
kuolijaksi, mutta minä kiroaisin häntä elävänä, kiroaisin kuolevana,
kiroaisin kuolleena. Hänen nimensä on painunut sydämeeni; minä
säilytän sitä siinä vihalleni.
Hän painoi kasvonsa käsiinsä. Vieras näytti vaipuneen ajatuksiinsa.
Hänen laihoille, kalpeille kasvoilleen ilmestyi huolen ilme. Hänen
piippunsa oli sammunut. Hän vavahteli.
Hetken kuluttua hän nosti silmänsä ja oli jälleen entisellään.
-- Te ette oudoksuisi minun sanojani, -- jatkoi vanha rouva
murheellisesti, -- jos voisitte käsittää, kuinka hellästi äiti rakastaa
poikaansa. Mutta te, pojat, ette voi sitä käsittää; te nauratte vaan. Ja
minun poikani nauroi hänkin. Ah, hän oli niin soma, tuo minun poikani,
oikea gentleman tavoiltaan ja ryhdiltään! Jos hän olisi saanut elää, olisi
hänestä tullut äidin-isänsä, sotalaivaston kapteenin, ilmeinen kuva.