Yksillä juurilla | Page 4

toi vieraansa kyökkiin ja, kääntyen siellä miehensä
puoleen, virkkoi:
-- Tuomas, täss' on vieras, joka hakee suojaa meiltä.
-- Terve tultua, -- sanoi kelloseppä, astuen tullutta vastaan. -- Terve
tultua, kenpä lienettekin. Mutta hittojakos te läksitte tällaiseen ilmaan
ensinkään?
-- Onhan sitä maailmassa koditontakin väkeä, -- vastasi viuluniekka
myhähtäen, -- ja minä satun olemaan sitä kovan onnen joukkoa.
Kelloseppä naurahti.
-- Istukaahan tuohon sohvaan ja lämmitelkää, -- sanoi hän; -- emäntä
laittaa meille illallista. Minulla puolestani on nälkä, ja te -- suokaa
anteeksi suorat sanat -- te näytätte siltä kuin olisitte nälkään
nääntymäisillänne.
-- Niin olenkin, -- vastasi viuluniekka, vaipuen sohvaan. -- Mutta,
uskokaa minua: tällainen koditon ja leivätön joukko se tottuu tilaansa.
Oppii lyömään leikiksi kovat kolttoset. Niin, katselkaapas tätä nuttuani.
Eikös siinä ole palanen humoria?

-- On siinä ainakin reikiä hyvä joukko, -- virkkoi vanha rouva nauraen.
-- Ja märkä se myös on, niinkuin nuttu ikään saattaa olla. Riisukaa se,
niin minä panen sen kuivamaan.
-- Ei siinä kehumisen varaa ole, -- sanoi vieras vilkkaasti. -- Mutta
kerran olin keikari minäkin, uskokaa pois! Minun oli tapana korskeilla
somalla puvullani, ja paidanrintani olivat jotain sellaista, jota sopi
katsella ja ihailla. Jalkineet oli minulla uusinta mallia, ja takki istui
kuin valettu. Mutta mitäpä siitä! Kaikki on nyt ollutta ja mennyttä.
-- Niinpä näkyy, -- virkkoi kelloseppä, joka oli pannut silmälasit
nenälleen, tarkastellakseen vierasta, ja lisäsi sitten:
-- Oletteko astunut paljon tänä iltana?
-- Olen niinkin, -- vastasi vieras vilpittömästi, -- lopulta ei enää
kurssistakaan ollut tolkkua, vaikka eipä sillä väliä, minne minä menen.
Kovaa ne saavat kokea kaikkialla tällaiset kulkevat viuluniekat. Ihmiset
kuuntelevat soittoa mielellään, mutta eivät mielellään maksa. No niin,
siinä olen minä heidän kanssaan osaksi yhtä mieltä: en minäkään
ylimalkain maksa mistään. Muutamilla näet on jo sellainen tapa.
-- Asiasta toiseen, -- sanoi Volumnia Webster, leikaten silavaa
paistinpannuun, -- minä panin teidän viulunne puotipöydälle; märkä
lienee sekin. Tuopas se tänne, Tuomas, ole hyvä; minä kuivaan sen. En
minä sitä raoille paahda, mutta sen verran vaan lämmittelen, ett'ei se
luuvaloa saa. Niin teki isä vainaakin, sotalaivaston kapteeni.
-- Nyt se kapteeni taas kummittelee, -- murahti kelloseppä puolittain
itsekseen ja läksi noutamaan viulua.
-- Minun isäni, sotalaivaston kapteeni, -- jatkoi vanha rouva, -- oli
soiton harrastaja ja soittelikin vähäsen tuolla vanhalla, mustuneella
viululla, joka riippuu seinällä. Minä näytän sen teille perästäpäin.
-- Olisipa hauska soitella sillä, -- sanoi vieras vilkkaasti.
-- Saatte kyllä soitella, -- vastasi vanha rouva ystävällisesti. -- Kiitos,

Tuomas.
Vanha rouva otti viulun ulos pussista ja lämmitteli sitä valkean edessä
sopivan matkan päässä, hän käänteli sitä, tutkistellen ja myhäillen
surunvoittoisesti, ikäänkuin murheellisia muistoja olisi tulvinut hänen
mieleensä.
-- Se on aivan tavallinen kapine, -- virkkoi vieras, mielenkiinnolla
seuraten vanhan rouvan toimia. -- Onnen päivinä oli minullakin kaunis
viulu. Siitä on pitkä aika nyt. En luullut silloin, että minusta tulee
kuljeksiva soittoniekka, jonka sävelissä lapset ja tytöt tanssivat ja
miehet juovat. Minussa oli kunnianhimoa silloin.
-- Onkos nyt? -- kysäisi Volumnia Webster, vetäen takan oikealta
puolelta esille paistinvarrasta.
-- Kyllä, -- naurahti vieras, kavahtaen seisomaan; -- minun
kunnianhimoni käskee minua nyt auttamaan teitä näitten leipäpalasten
paahtamisessa. Minä olen mainio paahtaja.
Vanha rouva ojensi hänelle vartaan ja empimättä jätti paahtamisen
hänen huoleksensa. Noissa vieraan liikkeissä oli jotain hauskaa, joka
tarttui itse kelloseppäänkin ja hänen vaimoonsa. Hän veti väkisinkin
heidän myötätuntoisuutensa puoleensa. Vanha rouva huomasi, kuinka
mieluista tämä apulaisen toimi hänelle oli, ja niinpä hän pyysi vieraan
nostamaan tuoleja illallispöytään ja tuomaan vadin kyökkipöydältä.
-- Ette usko, kuinka mieluista minun on olla tässä hauskassa kyökissä.
-- sanoi hän, asetellen vanhan rouvan kanssa silavanpaloja vatiin. --
Yksin se, joka on ollut ulkona yön pimeässä, osaa oikean arvon antaa
räiskivän takkavalkean lämmölle ja loimolle ja niitten ystävällisyydelle,
jotka ovat kutsuneet miekkosen tämän valkean ääreen. Siitä on niin
pitkä aika kuin minä viimeksi olin missään kodissa. Olin jo melkein
unohtanut, miltä kotiliesi näyttää, ja oikein tuntuu hekumalta, kun
miestä kohdellaan sellaisena, jossa vielä on palanen inhimillisyyttä
jäljellä. Tämä jo yksistään on melkein yhtä hyvä kuin teidän
valmistamanne illallinen. En saata sanoa, että siitä juuri nälkä lähtisi,
mutta alakuloisuuden se ainakin ajaa pois.

Kotvasen kuluttua istuivat he kolmisin pöydässä. Vieras söi vahvasti
sianlihaa ja makkaroita: hyvän kyydin häneltä sai paahdettu leipä ja
Hollannin juustokin, ja saman säälimättömän kohtelun alaiseksi joutui
kotitekoinen hyytelö, joka hänen puheensa mukaan oli sellaista herkkua,
ettei sitä elonteillä usein tapaa.
-- Ei minusta olisi tällaisen hyytelöpurkin paimeneksi enempää kuin
koulupojastakaan, -- sanoi hän, kääntyen emäntään, joka mielihyvällä
näki vieraansa niin onnellisena. Kellosepän oli hauska hänenkin: hän
täytti alinomaa vieraan kahvikupin ja näytti olevan mitä parhaimmalla
tuulella.
-- Tämä se miestä lämmittää, -- sanoi viuluniekka, nojaten tuolinsa
selkämykseen. -- Oikein minä elvyn jälleen. Ei meikäläisellä miehellä
joka päivä tällaista illallista ole, ei vainkaan. Kuljeksivan soittoniekan
pitää ottaa mitä kulloinkin saa, ja väliin ei hän saa yhtään mitään.
Silloin hän soittelee säveltänsä yksikseen ja pitää sitä ruokanaan sekä
juomanaan tai nääntyy siihen, ja mitä pikemmin