Yksillä juurilla | Page 3

muistoja herätti henkiin jok'ainoa
kallis kappale, iloisia ja surullisia, omituisesti sekaisin. Siinä oli käädyt,
joitten omistajana oli aikoinaan ollut sotalaivaston kapteenin isä; siinä
itse kapteeninkin muotokuva, jota Volumnia Webster katseli ylpeydellä,
ja johon kelloseppä tuijotti kylmäkiskoisesti. Oli siinä myös somia
sormuksia, joista muutamat tunsi omikseen kelloseppä, toiset vanha
rouva.
-- Katsos, Volumnia, -- sanoi kelloseppä, -- täss' on äitini hivuksia.
tässä omituisessa medaljonissa. Minä en tuntenut äitiäni, mutta minä
muistan kerrotun, että kun hän makasi ruumiina, niin leikattiin häneltä
hivuskihara ja pantiin minun pieneen käteeni. Tekee niin hyvää,
katsella sitä tässä.
Sitten otettiin Volumnia Websterin pienoiskuva viisivuotiaana tyttönä.
Kelloseppä katseli sitä kauan aikaa, milloin ihaillen vilkkaita lapsen
kasvoja, milloin todellisella mielihyvällä tarkastellen erittäin
sirotekoista kultakehystä.
-- Tämä on hienoa työtä, -- virkkoi hän ihastuksella. -- Kenen
kultasepän hyvänsä kannattaisi olla ylpeä tällaisesta teoksesta.
-- Sinähän aina tahdoit myödä sen, -- virkkoi vanha rouva pisteliäästi.
-- Sinussa on niin vähän sydäntä.
-- Sitä sinä olet sanonut minulle jo monta kertaa, -- vastasi kelloseppä
varsin tyynesti.
-- Tämä se kumminkin on helmien helmi, sanoi Volumnia, antaen
hänelle erään vaimon pienoiskuvan. -- Ihmiset sanoivat minun olleen
äitini näköisen, mutta se oli loukkausta äitiäni kohtaan. Sen kumminkin
uskallan sanoa, että nuorempana minulla oli melkein yhtä kirkkaat
silmät kuin hänelläkin. Nyt ne eivät ole kirkkaat.
Vanha mies katsahti Volumniaan.
-- Niin, eivät olekaan, -- sanoi hän kriitillisesti.

Hän laski kuvan pöydälle, sen enempää sanomatta, mutta hän oli
epäilemättä huomannut kuvan kasvoilla tuon samaisen terävän ilmeen
ja puoleksi arkailevan katseen, joka tiesi, että tuolla vanhalla rouvalla
oli ollut huolia, ja että ne, kaikesta hänen järkensä jäntevyydestä
huolimatta, yhä edelleen painoivat häntä.
-- Tämä on vanha Pietari Goodwin, -- virkkoi Volumnia Webster. --
Hän oli äitini iso-isä. Minä muistan aina hänen omituisen, vehreän
takkinsa, hänen ruskean viulunsa ja harmaan perukkinsa, jotka niin
hyvin sopivat yhteen. Minä olen oikein ylpeä Pietari Goodwinista.
-- Ainahan sinä esivanhemmillasi ylpeilet, -- murahti kelloseppä. --
Minä puolestani olen oikein kiitollinen, ett'ei minulla niitä koskaan ole
ollutkaan. Mutta enhän silti kadehdi sinulta sinun esivanhempiasi.
Niinkuin jo ennenkin olen sanonut, on kullakin oma keppihevosensa, ja
esivanhemmat ylimalkain eivät ole kovin kallista tavaraa.
Hänen puhuessaan, otti vanha rouva pöydältä nuoren pojan
pienoiskuvan ja pudotti sen syliinsä, luullen, ett'ei toinen sitä huomaa.
-- Mitäs sinä siinä minulta salaat? -- kysäisi kultaseppä. -- En minä aio
riistää sinulta perheaarteitasi, ja epäystävällistä on olla epäluuloinen
minua kohtaan.
-- Se ei olisi milloinkaan johtunut mieleenikään, Tuomas, -- virkkoi
vaimo kiihkeästi. -- Aikomukseni oli vain säästää sinua tuskallisilta
muistoilta. Katso, jos tahdot.
Hän ojensi miehellensä pienen kuvan ja kumartui hänen ylitsensä,
sanaakaan sanomatta.
-- Meillä ei ole kovinkaan paljoa syytä olla ylpeitä jälkeisestämme,
Volumnia, -- sanoi kelloseppä katkeruudella. -- Hän on hyvinkin
lupaavan näköinen tuossa kuvassa; eikös ole? Mutta vähiinpä se hänen
elämänsä työ supistui. Hän katseli elämää hienon maailman silmillä,
mutta eipä liene kovinkaan hienon maailman tapaista kuolla
juopuneitten mellakassa. Tuoss' on. Sinä rakastit tuota poikaa niin
suuresti, että sysäsit minut ihan syrjään. Kaikki sinun ajatuksesi

liittyivät häneen.
-- Voi sentään! Sinä olit aina niin tyly, -- virkkoi vanha rouva kiivaasti.
-- No niin, jätetään se asia sikseen, -- sanoi kelloseppä, lyöden
nyrkkinsä pöytään.
Samassa kuului koputus puodin ovella, ja Volumnia virkkoi:
-- Joku taisi koputtaa.
-- Joutavia! -- sanoi isäntä. -- Sinun korvasi ovat liian herkät.
-- Ja sinun korvasi ovat mielestäni aina olleet liian tylsät, Tuomas, --
vastasi emäntä. -- No, kosk'et sinä liikahda paikaltasi, niin lähden minä
avaamaan oven.
Hän avasi sen. Portailla istui muuan mies.
-- Koputitteko te? -- kysäisi vanha rouva, kun mies oli noussut ja seisoi
nyt hänen edessään.
-- Koputin, -- vastasi hän. -- Olin niin rohkea. En nähnyt tulta koko
kylässä muualla kuin teillä. Olen astunut niin monta virstaa, ja nyt on
niin kamala ilma. Levähdin teidän talon portailla, ja kiusaus oli niin
suuri, ett'en malttanut olla kopauttamatta.
Emäntä viittasi häntä astumaan puotiin.
-- Tehän olette läpimärkä sateesta, -- virkkoi vanha rouva ystävällisesti.
-- Käykää kyökkiin lämmittelemään ja olkaa tervetullut.
Vieras nojasihe puotipöytää vastaan. Vettä tippui hänen kasvoiltansa,
rikkinäisestä nutustaan ja vaaleista viiksistään. Hän oli nähtävästi
kuljeksiva soittoniekka, hänellä kun oli kainalossaan viulu ja käyrä
viheriässä pussissa, ja se olikin ainoa osa hänessä, mikä oli säilynyt
kuivana. Hän oli kookas, heikkorakenteinen mies, noin
neljänkymmenen iässä. Hänen kasvoillaan asui kärsimyksen leima,
mutta jotain humoria oli jäänyt hänen suunsa pieliin, ja koko hänen

olennossaan oli jonkinlainen ryhti, jota ei köyhyyskään ollut saanut
häneltä ryöstetyksi.
Uteliaana ja samalla ystävällisesti katseli häntä vanha rouva.
-- Tepä olette viheliäisessä tilassa, -- virkkoi hän, ottaen hänen viulunsa
ja laskien sen varovasti puotipöydälle. -- Älkäähän peljätkö: en minä
ensi kertaa viulua pitele. Olen oikein iloinen, että haitte turvaa täältä. Ei
raatsisi ketään käskeä pois tällaiseen Herran ilmaan.
-- Minä katsahdin akkunasta sisään, -- sanoi vieras, puoleksi haaveksien.
-- Minä näin teidän kumartuvan katselemaan jotain esinettä, ja silloin
tuntui melkein kuin olisin tuttujen luokse tullut. Ja niinpä koputin kuin
koputinkin.
Vanha rouva