Yksillä juurilla | Page 2

siitäpä johtuu mieleeni: sen viisarit ovat
epäkunnossa. Pitää perätä, ennenkuin panen maata. Ja parasta kun
perään nyt heti.
-- Nyt olet suunnalta pois, -- virkkoi Volumnia tyynesti, isännän
avatessa kellokaapin ovea. -- Min'en ole milloinkaan ollut

Winchesterissä.
-- Niin, se on totta se, -- vastasi kelloseppä, kääntyen vaimonsa puoleen,
-- et ollutkaan mukana. Se oli onnellisin päivä, mitä minulla
milloinkaan on ollut. Winchesterissä veti kaikki huomiotani puoleensa.
Siellä tutustuin siihen vanhaan kelloseppään, joka tahtoi myödä minulle
liikkeensä. Jos minulla olisi ollut sen verran rahoja, niin ei mikään olisi
ollut minulle sen mieluisempaa, sillä tämä typerä kylä on minusta aina
ollut kuin mikä hauta ikään. Täällä ei minun taitoni ole milloinkaan
päässyt täyteen voimaansa. No niin, ollutta ja mennyttä se on sekin.
Saatuaan viisarit asemilleen, veti hän esille raskaan kultakellonsa ja
pani seinäkellon käymään sen jälkeen.
-- Kuules nyt, Volumnia, -- jatkoi hän sitten. -- Taloudelliset asiat
jäävät minulta erinomaisen hyvään kuntoon. Minä olen järjestänyt
kaikki, niin kuin kuolemankin varalta järjestetään. En ole velkaa
kellenkään; saamista minulla on moniahta shillingi tän-iltaisista
korjaustöistä. Seinäkello on farmari Garrettin ja taskukello on Mr.
Fane'n. Muista antaa ne heille huomenna, ja minkä vähän niistä saat, se
tulee sinulle tarpeen jouluksi.
Volumnia Webster teki tuskallisen liikkeen tuolissansa.
-- Oudoksi käy joulu ilman sinua, Tuomas, -- virkkoi hän.
-- Käynee kai, -- vastasi kelloseppä, -- mutta pian sitä tottuu siihenkin,
mikä outoa on.
Hän veti taskustaan vanhan-aikuisen kellonsa ja katseli sitä
miettiväisenä.
-- Tämä oli aikoinaan sinun veljesi kello. Volumnia; muistathan? --
sanoi hän alakuloisesti. -- Se on ollut seurakumppalinani monta pitkää
vuotta. Minun pitää kaiketi antaa se sinulle takaisin, mutta kovasti minä
olen sitä kaipaava.
-- Epäilemättä tuntuu ensi alussa oudolta, mutta, käyttääkseni omia

sanojasi, pianhan sitä tottuu siihenkin, mikä outoa on.
Vanha kelloseppä puisteli päätään.
-- Ei, Volumnia, -- vastasi hän; -- tätä kelloa olen minä katkerasti
kaipaava. Meidän on helpompi oppia unohtamaan ihmisiä kuin esineitä.
Me olemme naurettaviin asti kiintyneet yhteen ja toiseen pieneen
kapineesen, joka omamme on ollut.
Sanat pyrkivät takertumaan hänen kielellensä.
-- Minä myönnän sen, -- sanoi vanha rouva hetkisen kuluttua; -- saat
pitää kellon omanasi.
-- Kiitos, -- virkkoi kelloseppä lämmöllä: -- se oli jalosti tehty.
Todellakin, Volumnia, sinä olet ollut minulle ystävällinen monella
muotoa, ja minun pitänee sanoa olevani jossain määrin kiitollisuuden
velassa sinulle kaikesta, mitäs olet tehnyt minulle ja ollut minulle
näitten viidenneljättä vuoden kuluessa. Välistä tuntuu melkein surkealta,
että meidän pitää erota, mutta luulenpa sittenkin, että olemme
päättäneet kohdalleen. Ja kuulehan nyt, Volumnia, mitä tahtoisin
mieleesi painaa: jos naapurit tulevat tänne tiedustelemaan meidän
keskinäistä väliämme, niinkuin naapurien tapa on, niin sano heille,
ett'emme me eronneet vihapäissä, vaan että olimme kyllästyneet
toisiimme. Jos he sitten lähtevät utelemaan vielä enemmän, niinkuin
naapurien tapa on, niin käske heidän mennä hiiteen, ja sillä hyvä. Ei he
sitten sen enempää kysele.
-- Koetan muistaa, -- vastasi vaimo, käärien kokoon sinipunaista
kaulaliinaa, jonka hän vast'ikään oli saanut valmiiksi. -- Täss' on sinun
huivisi; muistahan panna se kaulaasi kylmällä ja kostealla ilmalla. Sinä
et saa laiminlyödä kulkkusi hoitamista, ja jos aiot elää vielä
parikymmentä vuotta, pitää sinun olla hyvin varovainen. Minä
puolestani tahtoisin mielelläni saada tietoja sinun terveydestäsi.
Kirjoitellaanko toisillemme?
-- Tuskinpa se on tarpeellista, -- virkkoi kelloseppä, mielihyvällä
katsellen kaulahuivia. -- Huomisen perästä emme enää itse asiassa elä

toisiamme varten, niin että mitäpä sinä siitä, miten minun käy. ja
mitäpä minä siitä, miten sinun käy?
Vanha rouva siirsi tuolinsa lähelle häntä ja katseli häntä melkein
tutkivasti: hän katseli noita kasvoja, joissa ennen muinoin oli loistanut
ystävällisyyttä häntä kohtaan; katseli tuota otsaa, jota hänen kätensä
niin usein oli silitellyt sairauden hetkinä; katseli tuota tukkaa, paikoin
harmaata, paikoin valkoista. Hän muisteli, kuinka hän ennen vanhaan
oli koettanut lukea noita kiharoita, mutta epätoivoisena luopunut
yrityksestään. Siinä ne olivat vieläkin, nuo samat kiharat, mutta
vanhuuttansa harmaina nyt. Hän muisteli nuorta kelloseppää
viisineljättä vuotta sitten, häntä, jonka rakkaus ja miehuus eräänä
murheen hetkenä oli valloittanut hänen sydämensä. Ja lempeyttä
helähteli nyt vanhan rouvan ääni.
-- Oli aika, Tuomas, -- kuiskasi hän, laskien kätensä hänen
käsivarrelleen, -- oli aika, jolloin rakastin sinua hellästi. Tahtoisin, ettäs
tietäisit sen ja muistaisit sitä, ollessasi kaukana poissa. Olla hellästi
rakastettu, vaikkapa vain vähäsenkin aikaa, -- siinä on sentään jotain.
Kyynel putosi hänen kirkkaasta silmästänsä miehen kädelle.
Kelloseppä katsahti ylös ja nähtyään kyyneleitä vaimonsa silmissä,
puristi hänen kättään ja pyysi häntä rauhoittumaan. Mutta hänenkin
äänensä vavahteli omituisesti, ja huolen ilme asettui hänen kasvoilleen.
Ja niin he siinä istuivat yhdessä, ääneti.
Vihdoin virkkoi vanha rouva:
-- Meidän pitäisi jakaa tänä iltana moniaat muistoesineet. Tuomas.
Tuonoin sinä tiedustelit isoisäsi pienoiskuvaa. Se on minulla tallella,
yhdessä äitini vanhan muotokuvan kanssa. Kaikki meidän pienet kalliit
esineet ovat tässä rasiassa. Katsellaan niitä lampunvalossa; täällä alkaa
olla jo siksi pimeä. Kun sitten on päätetty, mikä jää sinulle, mikä
minulle, katan minä illallispöydän ja paistan sinulle vähän silavaa ja
makkaroita.
He istahtivat vieretysten pöydän ääreen, ja siinä otettiin rasiasta esineet

esille, yksi toisensa perästä. Vanhoja