Yksillä juurilla | Page 7

j??nyt eloon, olisiko h?nen el?m?ns? ollut samallaista kuin teid?nkin? Meid?n pit?? ojentaa teille auttava k?si, vieras, h?nen t?htens?. Mit?s sanot, Volumnia?
-- Sit? min?kin, -- vastasi vanha rouva yksivakaisena.
Viuluniekka kumartui ja suuteli kunnioittavasti h?nen k?tt??n.
-- N?in yst?v?llisi? sanoja en ole kuullut moneen vuoteen, -- sanoi h?n. -- Tuntuu kuin olisin ihan toinen mies. Nyt k?y kaikki minulle helpommaksi. Ja nyt musikkia hiukan, -- lis?si h?n hilpe?sti. "Yleis?n valio mua kuuntelee, vaikk'ei oo monta heit?." Enh?n min? ole en?? mik??n soittotaituri, se tietk??t. Se musikki, mit? kysyt??n kyl?kapakoissa, ei ole kovin korkeata laatua: ei se juuri klassillista ole. ?lk?? siis olko kovin vaativaisia. Jospa soittaisin jonkun kev?tkent?n tanssin.
Kenties ei h?n ollutkaan mik??n taituri, mutta h?n osasi saada viulunsa haastelemaan vanhalle pariskunnalle, joka istui tuossa penkill?. H?n oli unohtanut heid?t. H?n soitteli ulkona kyl?n viheri?ll? kent?ll?, ja kansa karkeloitsi kev?triuvun ymp?rill?. Lienee h?n kuullut kyl?nv?en huutavan: "pane joutuun, pane joutuun, viulumies!" sill? tahti kiihtyi kiihtymist??n eik? n?ytt?nyt yht??n v?sytt?v?n h?nt?. Mutta nyt ne kuolivat pois, nuo iloiset s?velet, ja niiden sijaan tuli vieno laulu, sellainen, joka j?? kuulijan mieleen. Viulu lauloi ja vaikeroi ja vaikeroi j?lleen.
Kellosepp? h?tk?hti ja tuijotti eteens?.
-- Volumnia. -- kuiskasi h?n levottomasti, -- miss? min? olen kuullut tuon laulun? Niin, nyt tied?n. Min? olen kuullut sit? n?itten monien vuosien kuluessa, ja v?list? on se vastoin tahtoanikin soinut korvissani. Niin, se on se laulu, jonka meid?n poikamme kerran s?velsi minun syntym?p?ivikseni. Se on tallella sinulla, Volumnia. Sano, Volumnia, onko t?m? unta?
-- Ei, rakas yst?v?; ei se ole unta, -- vastasi vanha rouva. -- Se on todellakin meid?n poikamme s?velt?m? laulu. Muistatko, kuinka ylpeit? mc olimme siit?? Me toivoimme h?nest? niin paljon, eik? niin? H?n oli niin lahjakas kaikin tavoin. Ralph raukka!
-- Kuinka ne palajavatkaan kaikki, nuo entiset muistot, Volumnia! -- kuiskasi kellosepp?. -- Tuntuu kuin kaikki tuo tapahtuisi nyt juuri.
H?nen p??ns? vaipui vaimonsa olkap??t? vastaan, ja vanhan rouvan k?si silitteli noita harmaita kiharoita, niinkuin usein oli silitellyt mennein? p?ivin?.
Tiet?m?tt?ns?kin oli vieras tenhonnut heid?t, saattanut menneisyyden lumoukseen. He olivat unohtaneet soittajan; he kuulivat vaan h?nen soittoansa.
Vieras lakkasi soittamasta, katsahti yl?s ja n?ki, kuinka vanha kellosepp? lep?si kuni v?synyt lapsi, ja kuinka vaimo silitteli h?nen harmaita kiharoitaan.
-- Eih?n se toisin saata ollakaan, -- sanoi soittaja itsekseen; -- enh?n min? saata vaatia, ett? he minua muistaisivat. Olen jo niinkin kauan ollut heid?n vastuksinaan. Minun pit?? taaskin l?hte? ulos synkk??n y?h?n ja olla j?lleen yksin.
H?n silm?si ymp?rilleen t?ss? miellytt?v?ss? ky?kiss?, n?ki loimottavan takkavalkean, vanhanaikuisen sein?kellon, vaskisen s?ngynl?mmitt?j?n, hyllyn ja posliniastiat siin?. Kaikki oli niin kodikasta. H?n oli niin hyvill??n, n?hty?ns? kaiken tuon viel? kerran: sen muisto oli oleva h?nelle mieluista. H?n oli juuri pist?m?isill?ns? viulun viheri??n pussiin, mutta samassa katkesi viulusta kieli, p??st?en kime?n ??nen.
Volumnia Webster her?si haaveilustaan.
-- Kas, te siin?! -- sanoi h?n. -- Sanokaas, mitenk? te tunnette tuon laulun? Mitenk? otitte soittaaksenne juuri sen? Minun pit?? saada tiet??, miksik? soititte juuri sen?
Vieras ihmetteli tuota uteliaisuutta.
-- Minun t?ytyy, huomaan ma, kertoa teille t?n? y?n? kaikki salaisuuteni, -- sanoi h?n, murheellisesti myh?ht?en. -- Jos tunnustus tekee syd?melle hyv??, niin on minun syd?meni voittanut paljon t?n? iltana. Te puhuitte siit? miehest?, joka oli saattanut poikanne harhateille. Teid?n sananne k?viv?t syv?lle syd?meeni, sill? ne muistuttivat minulle, mit? min? aikoinani tein samalla tapaa er??lle nuorukaiselle, josta toivottiin paljo, niinkuin kaiketi teid?nkin pojastanne. Luultavasti muistelin h?nt?, soittaessani teille tuota laulua, sill? h?n oli sen s?velt?nyt, ja min? sen ensimm?iseksi h?nelle soitinkin. Minusta se on aina ollut kaunis laulu.
Kellosepp? kavahti pystyyn ja tarttui tylysti vieraan k?sivarteen.
-- Te tunsitte siis h?net? -- kysyi h?n kiihke?sti.
-- Ett?k? tunsin? -- naurahti viuluniekka. -- Me olimme eroamatta yhdess?! H?n oli minun varjoni. H?n oli kokonaan minun vallassani, min? voin kietoa h?net sormeni ymp?rille, kieputella h?nt? mieleni mukaan. H?n oli verrattoman hyv? kumppali, pystyi laulamaan iloisia lauluja kenen kanssa hyv?ns?, t?ynn? pilaa ja sanasutkauksia. Voi sent??n! Kyll? sille pojalle sai nauraa! Ei ollut toista niin huimap?ist? kuin...
Viulunsoittaja vaikeni ?kki?. Vanha rouva nojasi tuolin selk?mykseen ja katsoi h?neen kiiluvin silmin, niinkuin naarastiikeri, valmiina hypp?ykseen. Kellosepp? seisoi muutaman askeleen p??ss?, k?det lujasti ristiss? rinnalla. H?nen kasvoissansa eli, niinkuin el?? sen miehen kasvoissa, joka on tekem?isill??n p??t?st?ns? ja koettaa saada selville jonkun salaisuuden.
-- Mik?s teid?n on kumpaisenkin? -- kys?isi viuluniekka hermostuneesti. -- Olenko min? tehnyt jotain pahoinpuolin? Olenko sanonut jotain, mik? loukkaa teid?n tunteitanne?
Kime? kiljahdus p??si vanhan rouvan huulilta. H?n hy?kk?si sein?kaapin luokse nurkassa, sieppasi muutamia papereita ja viskasi ne p?yd?lle. H?n selaili niit? vapisevin k?sin ja l?ysi vihdoin hakemansa k??r?n. H?n rep?isi sen auki ja otti siit? esille er??n nuoren miehen vaalistuneen valokuvan. H?n kohotti sen viuluniekan n?ht?v?ksi.
-- Onko t?m? sen yst?v?nne n?k?inen, jonka te raastitte turmioon?
Vieras horjahti taaksep?in, ik??nkuin mik? olisi h?nt? pist?nyt. H?nen kasvonsa olivat kalman vaaleat.
-- Hyv? Jumala! -- huudahti h?n. -- H?n on juuri se, Ralph Webster!
Valokuva kirposi vanhuksen k?dest?.
-- Siis vihdoinkin, -- lausui vanha rouva verkalleen, -- siis vihdoinkin n?emme kasvoista kasvoihin meid?n poikamme pahimman vihollisen. Maksoipa el?? n?in kauan, ett? sai