Yksillä juurilla | Page 6

ja maailma kosti minulle siten, ett'ei se en?? milloinkaan anna minulle tilaisuutta alkamaan alusta. Ensi aikoina se oli mielest?ni peiakkaan kovaa. Nyt olen oppinut kohauttelemaan olkap?it?ni ja nauran.
-- Nauratteko aina? -- kys?isi Volumnia Webster, kajoten h?nen k?sivarteensa.
Vieras vaikeni hetkisen.
-- En, -- vastasi h?n sitten, -- on aikoja, jolloin en naura. On aikoja sellaisiakin, jolloin min? haaveilen, ett? jos kaikesta siit? rakkaudesta ja my?t?tuntoisuudesta, mit? maailmassa ihmisten syd?miss? liikkuu, rahtunenkaan s??styisi minulle, niin viel? min? koettaisin aloittaa alusta. Ei ole mit??n sen kamalampaa kuin el?m?n ja sielun yksin?isyys; ei mit??n sen kuolettavampaa kuin se tieto, ett'ei yksik??n v?lit? siit?, hyvink? minun k?y vai pahoin, kuolenko min? tien oheen vai viel?k? el?n niin kauan, ett? p??sen l?himp??n kyl??n. Jumal'armahda! Kun te ja teid?n miehenne puhutte eroamisestanne huomenna, niin ette tied?, mit? sanotte. Suokaa anteeksi, jos puhun liikoja. Minulla ei ole oikeutta pit?? saarnoja toisille, mutta t?ss? on jotain nurinp?ist?: koti, loimottava valkea, kaikki mahdolliset mukavuudet, -- eik? onnea sittenk??n!
-- Ei ole onnea, -- sanoi Volumnia Webster, puolittain itsekseen, -- ellei ole my?t?tuntoisuutta, ja juuri my?t?tuntoisuutta olen min? kaivannut ik?ni kaiken. Min? en ole ollut onnellinen vaimo: kuukaudet ja vuodet ne tuovat riemua muutamille, minulle eiv?t ole sit? milloinkaan tuoneet. No niin... Valkea alkaa laimeta, vieras; olkaa hyv? ja lis?tk?? halkoja takkaan. Tuomas rakastaa kirkasta loimoa. Minun t?ytyy k?yd? h?nen p??llystakkinsa; se on korjausta vailla, ja sitten te kenties soitatte meille viuluanne.
-- Kyll?, -- vastasi viuluniekka, pannen halkoja takkaan.
Musta kissa pankolla katseli h?nt? sirkeill?, viheri?isill? silmill??n, ja tultuaan n?ht?v?sti siihen p??t?kseen, ett? tuo vieras on talon yst?v?, alkoi siit? hyvill??n kehr?t?. Vieras silitteli sen pehmoista turkkia, kiepautti sen selj?lleen ja alkoi leikki? sen kanssa.
-- Pian sinun tulee paha olla, -- puheli h?n kissalle, -- sill? min? otan viuluni. Mutta kukaties min? saan sinut lumotuksi, siihen sorttiin kuin kuuluisa Orfeo, josta sin? lienet kuullut puhuttavan.
Samassa astui kellosepp? ky?kkiin.
-- Nyt on ty?t lopussa, -- virkkoi h?n iloisesti, -- ja min? j?t?n kaikki j?lkeeni erinomaiseen kuntoon, niin ett? min? saatan aloittaa huomisesta uutta el?m??ni keve?ll? omalla-tunnolla. Em?nt? sanoo teid?n aikovan soittaa meille jotain. Mielell?ni min? kuuntelen s?veleit?, vaikka vaimoni v?itt??, ett'en niin? ole soiton yst?v?. Merkillist?, mitenk? vaimo varmasti ratkaisee t?llaisia asioita. Asiasta toiseen, vieras! Luultavasti saitte te kuulla kaikki hyv?t sotalaivaston kapteenista! Min'en ole jaksanut p??st? irti siit? miehest?, vaikka h?n on ollut maan povessa jo monta vuotta! Voi sit? aviomiest?, jonka vaimolla on sukulaisia sotalaivastossa!
-- Tai armeijassa, -- naurahti vieras, ottaen viulunsa esille viheri?st? pussista. -- Teid?n pit?isi olla kiitollinen v?h?st?kin onnesta. Saattaa olla, ett? sotalaivasto ?rsytt?? miehen kulkun kipe?ksi, mutta armeija h?net tukehuttaa kerrassaan.
-- Mik?h?n te oikeastaan lienettek??n? -- virkkoi kellosepp?, katsellen vierastansa ilmeisell? mielenkiinnolla. -- Ryhdillenne ja puhetavallenne te olette, niinkuin ihmiset sanovat, gentleman, ja sittenkin te olette kuljeksiva viuluniekka, vailla kotia ja ehk? vailla rahojakin.
-- Suokaa anteeksi, hyv? herra, -- naurahti vieras: -- min? olen 48 pennin onnellinen omistaja. Ja ett'ei mieleenne johtuisi ep?ill? sanojeni totuutta, niin kas t?ss? ne on.
-- Ihanhan min? tulen uteliaaksi tiet?m??n, kuka te olette, -- virkkoi kellosepp?.
-- Pian se uteliaisuus on tyydytetty, -- sanoi vieras, ny?k?ytt?en p??t??n vanhalle rouvalle, joka oli k?ynyt ty?ns? ja istahtanut penkille miehens? viereen.
H?n seisoi heid?n edess?ns?, sormiellen viulunsa kieli?.
-- Min'en saa p??h?ni, mik? hitto teit? panee huomenna eroamaan toisistanne, -- virkkoi h?n. -- Kuultuanne minun ylent?v?n historiani, sanotte kai, ett? min? olen niit? kurjia. Mutta teit? tuossa katsellessani, luulen min?, ett? te olette hurjia. No niin, se sikseen. Mit? minuun tulee, on minulta el?m? mennyt ihan hukkaan. Itse min? kumminkin tieni valitsin, ja niinp? en osaa syytt?? ket??n muita kuin itse?ni. Ollessani kuritushuoneessa v??rennysrikoksen t?hden, kuoli minulta ?iti. H?nen syd?mens? oli murtunut, sanottiin. Mutta siit?h?n asiasta t?ss? on jo haasteltu. P??sty?ni vapaaksi, p??tin koettaa kohota j?lleen, juuri ?itini muiston t?hden. Mutta se semmoinen ajatus oli melkein my?h?ist?, vai mit?? Min? haeskelin ja haeskelin jotain toimeentuloa, tietysti, turhaan. Silloin muistui mieleeni viulu: entis-aikoina sanottiin minun soittaneen erinomaisen hyvin. Yritin antamaan soittotunteja, mutta el?m?ni taru tuli tunnetuksi, ja min? menetin oppilaani. Sitten soitin moniaita viikkoja er??ss? orkestrissa. mutta historiani levisi sinnekin, ja minun t?ytyi l?hte? pois. Senj?lkeen soittelin Lontoon kaduilla er??n harppurin kanssa, mutta er??n? p?iv?n? h?n sanoi minua kirotuksi pahantekij?ksi ja kielt?ytyi minun seurastani. Ja nyt, kun kaikki ovat k??nt?neet minulle selk?ns?, soittelen min? yksin. Saanko nyt en?? olla teid?nk??n luona, vai pit??k? minun l?hte?? Useimmat k?skev?t minut pois. Minun tunteitani on en?? mahdoton loukata, niin ett? olkaa hyv? ja sanokaa vaan suoraan.
Ei vastannut kumpikaan. Volumnia ja Tuomas Webster tuijottivat valkeaan, niinkuin katselisivat siell? murheellisia kuvia. Kyyneli? oli vanhan rouvan silmiss?; alakuloiselta n?ytti kellosepp?kin.
-- Siis min? l?hden, -- sanoi viuluniekka v?h?n suruisena. H?n ei sormiellut en?? soitintansa.
-- Ei, -- virkkoi vanha is?nt? yst?v?llisesti, -- j??k?? te vaan t?nne. Te olette meid?n vieraamme. Me sanoimme teid?t tervetulleeksi, ja tervetullut olkaattekin. Olin ??neti hetken aikaa, sill? teid?n sananne johdattivat mieleeni minun poikani, joka ly?tiin kuolijaksi er??ss? p?ihtyneitten mellakassa viisitoista vuotta sitten. Jos h?n olisi