Yhdyselämää | Page 7

voisi tulla sinun luoksesi
konttoriin, muuten saattaa käydä niin, että pysyt vuoden umpeen poissa
minun luotani. Sinä paha, paha poika!... Lupaatko, ettet koskaan enää
anna minun odottaa tällä tavoin?»... Hän tarttui Jakobin käteen ja vei
sen sydämelleen, joka sykki kiivaasti.
Hän oli joutunut istumaan Jakobin polvelle, mutta nousi äkkiä ja alkoi
hengittää nenäliinaansa, jottei palvelustyttö huomaisi hänen itkeneen;
hänen piti mennä keittiöön pyytämään tyttöä laittamaan illallispöydän
kuntoon.
»Älä mene vielä -- sinulla on tänään ylläsi tuo soma kukallinen esiliina,
näemmä; se on kuin kirsikanpunainen vyö uumenilla -- hurjan soma,
annahan minä katson!»
»Luulet ehkä minun ottaneen sen ylleni vieraiden tähden?»
»Kenenkäs sitten?»

»Saattaisipa jonkin muunkin tähden -- sehän se oli minulla sinä päivänä,
kun menimme kihloihin. Etkö enää muista sitä, Jakob?»
»Erinomaisen kauniisti se käy vyötäisillesi, ei tiukasti ja kireästi, vaan
niin joustavan pehmeästi...
»Anna olla, Jakob, ei minulla nyt ole aikaa.»
»Kuulehan» -- hän kääntyi äkkiä ovelta -- »minulla on iltapäivällä ollut
esillä koko teekalusto, jonka saimme täti Tranelta, sokeri- ja
kerma-astioineen, ja yksi äidin damastiliinoista pienine kirjailtuine
salvetteineen, tiedäthän -- ja sitte Ludvigin antamat teelusikat. Et usko,
miten he katselivat; he olivat yhtä mieltä siitä, että niin yksityiskohtia
myöten täydellistä uutta kotia he eivät milloinkaan ennen olleet nähneet.
Neiti Dahl väitti, että oli mahdoton keksiä mitään syntymäpäivälahjaksi
annettavaa. He kävivät makuuhuoneessakin, tiedätkö. Muuten rouva
Krabbe ei ollut yhtä rakastettava, hän ei voinut ymmärtää, mitä iloa
meillä enää oli jäljellä, kun näin alussa kaikki jo oli niin täydellistä.»
»Että mitäkö iloa meillä on jäljellä?... ha, ha, .. ho, ho, ho .. vai ei hän
sitä voi ymmärtää, poloinen... Enkö ole nähnyt sinua ilmielävänä
edessäni koko päivän ja enkö ollut ihan suunniltani, kun sinä et tullut
minua vastaan etkä edes katsonut ikkunasta, milloin minä tulisin.
Minun olisi pitänyt jäädä tuon talonpojan luo, niin olisikin pitänyt.»
»Sinä olet paha, Jakob, oikein paha sinä olet.»
»Ja sinä, Alette, olet niin ihana, ettet sitä itse tiedä -- et tiedä, sen
vakuutan...»
»Mutta etkö ollenkaan muista, että minun pitää joutua iltaruokaa
laittamaan, ihan kiireimmiten.»
Notkea vartalo kierittelihen irti hänestä; mutta keskellä huonetta hän
taas kääntyi:
»Minulla on kylmää hyytelöityä lahnaa ja piparjuurikastiketta -- ja sitte
vaaraimia.»

»Tule tänne vähäisen, Letta, tukassasi on jotakin hullusti.»
»Ah, joutavia!»
»On siinä, ihan varmasti, tuossa korvan takana, kokonainen tukku
irtaantunut.»
Letta koetteli umpimähkään kädellään korjatakseen sitä.
»Ei, tulehan tänne... Tuossa, juuri tuossa ... minä näytän»... hän suuteli
häntä korvalle.
»Enkö arvannutkin.» Alette yritti lähteä.
»Sanohan vain, Letta, vieläkö olet minulle vihainen... Etkö ollenkaan?
Voitko katsoa minua suoraan silmiin? Et vähääkään, et rahtustakaan? --
En tiedä, mikä sinussa oikein on, mutta olet vielä kauniimpi nyt kuin
lähtiessäni, ryhdissäsi on jotakin, pääsi ja yläruumiisi asennossa» --
Letta katsahti häneen välähdys uteliaisuutta ilmeessään -- »kun sinä
noin kiirehdit pois etkä tahdo kuulla.»
»No, nythän itsekin myönnät, että minulla on kiire.»
»Kuulehan, minä autan sinua» -- hän seurasi Aletten jälkeen...
»Tiedätkö, et voi keksiä mitään, joka soveltuu sinulle paremmin kuin
tuollainen väljä pusero ja punainen esiliina solmittuna vyötäisillesi»...
-- -- Miten somasti hän olikaan järjestänyt illallispöydän, kun Jakob tuli
ruokasaliin -- kaksi pientä värillistä ruokaliinaa, molemmat siniset
kodikkaat teekupit, sininen maitokannu, siniset munakupit, siniset
vesilasit -- ja sitte nuo kauniit hirvensarvipäiset veitset ja
hopeahaarukat, -- kaksi kutakin, kaikki niin pientä ja somaa ja hienoa...
Ja siinä hiukan syrjässä oli Jakobin keinutuoli, jossa hän kesäisinä
iltapäivinä oli istunut lukemassa vaimolleen ja joka oli keinutellut heitä
läpi kuherruskuukauden, kun he haastelivat ja uskoivat toisilleen
elämänsä ja ajatuksensa, kertoivat lempensä sytynnän ensimmäisestä
aavistuksesta asti. Yhä uudestaan he vakuuttelivat toisilleen, ettei

mitään maailmassa voinut verrata siihen, että he kaksi nyt istuivat tässä
samassa tuolissa keinuen yhdessä ja hengittäen samaa ilmaa. He
sanoivat sen uudestaan joka päivä, milloin vain toinen heistä oli ollut
käymässä kaupungilla tai Jakob istunut pari tuntia konttorissaan; oli
niin sanomattoman suloista tuntea Aletten läsnäolo ikäänkuin
ilmakehässä, tietää hänen olevan päivällisen laitossa tai nähdä hänen
olkihattunsa nyökkäävän jossakin paikassa puutarhassa, tuolla alhaalla
krassi- ja porkkanamaiden luona tai marjapensaiden keskellä. Ja hänen
istuessaan konttorissaan työhönsä syventyneenä saattoi yht'äkkiä pieni
oksa tai karviaismarjaraakale tulla tupsahtaa suoraan hänen
papereilleen. Alette seisoi piilossa avatun ikkunan alla tai pisti päänsä
esiin silmiä myöten ja nyökkäsi hänelle, jos kuka oli hänen luonaan.
Miten keveästi hän liikkui hienoissa avokengissään -- ja miten kaikkea
muuta ihanampaa oli olla näin yhdessä!
Ja täten he olivat eläneet pienen puutarhan ympäröimässä talossa aina
toukokuusta asti -- eläneet mansikka-, viinimarja- ja karviaismarja-ajan.
He olivat koristaneet pöytäänsä ensimmäisillä kevätesikoisilla,
vaihtaneet nämä leukoijiin ja resedoihin ja sitten jonkin aikaa
hekumoineet ruusujen runsaudessa. Nyt alkoivat neilikat kukkia; tänä
iltana ne täyttivät pöydän kukkamaljakon, väkevinä ja tuoksuvina...

III.
»Tulen iltajunassa, pidä kaikki syrjäiset loitolla, saadaksemme jutella
rauhassa.»
Näin kuului sähkösanoma. Jakobin vanha toveri, Jörgen Basberg
Berven, oli aamupäivällä sähköttänyt pääkaupungista ollakseen varma
siitä, että Mörk oli kotona.
Aluksi oli tämän sähkösanoman sävy Aletten mielestä tuntunut
merkillisen likeiseltä ja ikäänkuin lähettäjällä olisi ollut jonkinlainen
yksinoikeus Jakobiin ja -- mutta olivathan Jakobin parhaat ystävät