Yhdyselämää | Page 6

asianajaja oli pöyhinyt, kuulustellut ja tutkinut
Halvorin kaikki neljä juttua -- niitä ei ollut sen vähemmän -- sitä
myöten, että ymmärsi, että hänellä oli edessään yksi noita ovelia
juriidisia päitä, joiden on vaikea tässä maailmassa saada oikeutta
puolelleen, mutta jotka sitä useammin vetoavat lakiin. Ei näissä jutuissa
-- kaksi koski talon yläpuolella kasvavaa metsää, kaksi taas sen
alapuolella kulkevia vesiä -- ollut yhtään sellaista, jossa ei olisi ollut
muutamia kultajyväsiä oikeutta käräjöimistä varten; paha vain, että
niitä oli niin tuiki vähän.
Ja kun hän vihdoin yhdeksän aikaan pääsi ajamaan kotia kohti, arveli
hän itsekseen, että taisi suotta aikaansa tuhlata. Sopimuksen lopputulos
oli, että hän oli saanut tehtäväkseen myydä pienen talonpoikaistalon,
johon itse omistajan oikeus oli enemmän kuin riidanalainen ja jota
seurasi niin monta oikeusjuttua kuin maneerilla on lonkeroita. Siksi kai
tuo vekkuli aikoikin Amerikkaan.
»So--so--so, so--so--so --».
Hän oli tähän asti syvästi katunut, että oli tullut ottaneeksi tuon
kyytihevosen, joka seisoi käräjätalon oven edessä valmiina kääntymään
paluumatkalle. Mutta vakaa ikäkulu oli kotiinpääsyn toivossa kokonaan
muuttanut luontonsa, niin että hänen nyt oli pideltävä vastaan. Se juosta
laukkasi tulisella kiireellä ja liikutteli jalkojaan niin keveästi ja somasti,
että se saattoi muistuttaa vanhaa suosittua tanssijatarta, joka vielä
kerran haluaa esiintyä -- mielessä tosin pieni kompastumisen pelko
muistuttamassa jäykkäsäärisyydestä.
He olivat jo sivuuttaneet rautatieaseman ja päässeet kaupungin
alapuolella olevalle sillalle juuri samassa kuin iltajuna puhkuen jo
vihelsi kaaren alla. Kevyt kudelma sumua tai savua leijaili hiljaa
ilmassa yli kummun, jolla kaupunki sijaitsi.
Nuoren miehen ajatukset kiitivät sinne, missä nyt Alette häntä odotteli.
»E--ei, kuulepa, älä sinne, tuossa se on meidän tiemme!»

Hiirakko oli yrittänyt äkkiä poiketa tuttuun pysäkkipaikkaan ja kulki
nyt laiskasti ja vastahakoisesti toiselta tienvierukselta toiselle osoittaen
sitkeätä hitautta takaraajoissaan joka kerta, kuin jompikumpi niistä oli
muutettava, mikä olisi voinut tuottaa sille aika löylytyksen, ellei ajajan
koko huomio olisi ollut kiinnitettynä tarkastamaan, eikö Lettaa näkyisi
tiellä.
Kun viimeinenkin toivo oli mennyt, kuului piiskanläimäys, johon oli
säestetty paljon pontta, ja rattaat lähtivät mennä kolistamaan vinhaa
vauhtia, kunnes pysähtyivät Krabben valkoisen kivitalon edustalle.
Hän tarkasteli turhaan alakerran ikkunariviä somine uutimineen,
kutsuessaan kärsimättömänä muuanta poikaa ajamaan hevosen
kestikievariin. Vain rouva Krabbe kurotti uteliaasti päänsä ja tukevat
hartiansa kasvien välistä yläkerran avoimesta ikkunasta.
Hän ei löytänyt Alettea eteisestä ja kiiruhti saliin.
Ei sielläkään...
»Alette!» hän huusi.
Makuukamarin lukkoa kierrettiin hiljaa.
»Jakob, oletko vihdoinkin kotona», -- hän tuli alakuloisena ulos
huoneesta.
»Alette -- mutta mikä nyt?»
Alette katseli häntä yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella; kasvoissa
kuvastui ukkospilvi, joka vain odotti hänen tuloaan purkautuakseen
kyyneliin.
»Rakas, rakas Lettaseni, mikä sinun nyt on?»
Hän sulki hänet syliinsä ja aikoi häntä suudella. Mutta Letta vain tunki
päänsä hänen rintaansa vasten välttääkseen sitä.
»Letta, oma kultaseni ... puhu toki! Onko sinulle tehty pahaa? Olenko

minä tehnyt sinulle jotakin?»
Letta käänsi yhä päänsä pois.
»Sinähän lupasit niin varmasti, niin varmasti tulla kotiin iltapäivällä
aikaisin...»
Hän katsoi itkettynein silmin tutkivasti Jakobiin -- suoraan hänen
omaantuntoonsa; ja epäilys kasvoi surulliseksi varmuudeksi.
»Sinä et välitä minusta... Ei, Jakob, sinä et välitä minusta... Sano se
vain suoraan.»
»Mutta rakas pikku Lettaseni, -- miten voit edes ajatellakaan --».
»Parempi on tunnustaa se suoraan, Jakob, sinä et ole kaikkina näinä
päivinä ollenkaan ajatellut minua!» Hän kääntyi kylmästi pois
Jakobista, joka koetti häntä pidättää.
»Minäkö en olisi sinua ajatellut -- minä?» -- Hän koetti taas sulkea
hänet syliinsä.
»Elä koske minuun, Jakob, anna minun olla... Olen niin pettynyt, niin
syvästi pettynyt! Kuinka minä olen sinua odottanut, kulkenut tässä
yksin kolme pitkää päivää! Kuuden, kaikkein viimeistään seitsemän
aikaan sinä lupasit olla kotona, ja nyt on kello jo yli kymmenen. En
tietänyt, tulisitko sinä enää ollenkaan kotiin.»
»Letta-parka, pikku raukkaseni.»
»Jos olisit edes hiukan ajatellut minua ja miten yksin olen ollut täällä»
-- häntä pyrki itkettämään kaikin mokomin ja hän puhui katkonaisesti
ja niellen --. »Minä olin järjestänyt illallispöydän niin hauskaksi ja
ajattelin, että meillä olisi oikein rattoisaa -- sinähän olit ensimmäistä
kertaa poissa! -- olin ottanut esille kauniin pöytäkaluston, jonka
saimme sedältä. Mitään en unohtanut. Ja sitten -- mutta kaikki tämä on
tietysti yhdentekevää sinusta, jolla on niin paljon muuta huolehdittavaa
-- pientä ja vähäpätöistä tietysti. Mutta minä -- minulla ei ole yhtään

mitään muuta kuin sinä, Jakob... Ja niin kuin minä olin iloinnut!»
»Mutta oma rakas vaimoni! Ymmärräthän, etten millään ehdolla
päässyt ennemmin. -- Minä vakuutan, Alette. Eräs talonpoika... Mutta
kuulehan toki...!»
»Ja sitten tulivat rouva Krabbe ja neiti Dahl tänne istumaan koko illaksi,
minua muka lohduttelemaan, kun olin niin yksin. He eivät lakanneet
ihmettelemästä, mikset sinä tule, ja rouva Krabbe kertoi, miten siellä
käräjillä juodaan ja pelataan ja eletään. Kaikki he ajoivat kotiinsa, vouti
ja tuomari ja asianajajat -- ihan kaikki! Tuskin uskalsin edes katsoa
ikkunasta, etteivät vain luulisi minun olevan levottoman. Mutta sinä
vain et ikävöinyt minua, et rahtustakaan. Olitko sinä tosiaankin
unohtamaisillasi minut tykkänään Jakob?»
»Jospa tietäisit, miten olen voidellut tuota kyytihevosparkaa sinun
tähtesi... Ja sitten tuli se talonpoika -- oikea käräjäpukari, -- en päässyt
hänestä eroon.»
»Mutta Jakob, eivätkö nuo talonpojat