Yhdyselämää | Page 3

siltaa, molemmat saman iloisen ajatuksen
valtaamana, joka sai sydämen riemusta sykkimään -- oma koti taas
vapaana ja tyhjänä ja yksin heitä varten!... Tanssia hän, Letta, tahtoo
läpi huoneiden, kun kotiin pääsee. -- -- --
Ilmeistä salakavaluutta he siinä harjoittivat liketessään ikävää,
puheliasta kenraaliajutanttia, jonka tiesivät vannoneen, että nuoreen
somaan rouva Mörkiin voisi, hitto vie, vaikka rakastuakin, ja sitten
hänen ohitseen pyyhältäessään. Ja he tervehtivät ohikulkevia aivan kuin
olisivat tahtoneet välttää joutumasta heidän kanssaan puheluun. Moni
oli näet tänä kauniina kevätiltana lähtenyt kävelylle katsellakseen jokea,
joka par'aikaa oli korkeimmillaan tulvimassa.
Vettä, vain vettä!
Mahtava joki syöksyi korkeana ja tummana holvien alta, niin että silta
huojui ja patsaita tuskin näkyi. Leveä, kimmeltävä virta teki sillan
yläpuolella ikäänkuin majesteetillisesta tahdonponnistuksesta suuren
mutkan, muodostaen viehättäväksi panoraamaksi maiseman, jonka
keskellä kaupunki valleineen ja linnoituksineen korkealle kohosi. Se
näytti suurelta sisäjärveltä, josta sieltä täältä nousi saaria ja lehtoja ja
puita -- tuoksuava tuomi seisoi vyötäisiin asti vedessä sirotellen kukkia
ympärilleen --, aidat pistivät esiin pitkinä jonoina ja loitompana näkyi
vesien välissä taloja ja kartanoita aina tuonne saakka, missä metsäiset
harjut kohoilivat, taustanaan siintävien vaarojen ääriviivat.
Tuolta ylhäältä poikki niittyjen ja peltojen virtasivat kohisten lisäjoet,
valmiina murtamaan sillat ja sulut, yhä kasvaen ja paisuen monista
puroista. Pellonpientareilla vasta puhjenneet leiniköt ja voikukat
helottivat keltaisina syvällä veden alla, ja niiden varret kumartuivat

virran mukaan. Ihmeellisenä huumaavana huminana kulki läpi
kevätillan tämä luonnon uhkuva, kuohuva voima.
Mutta noilta kahdelta jäi näköala kokonaan huomaamatta.
Sillan päähän päästyään Jakob alkoi kävellä erästä hirttä pitkin
peloittaakseen Alettea, kunnes tämä suuttui. Ja vähän kauemma tielle
tultuaan hän pidätteli häntä -- oli löytänyt tieltä pajunoksan. Sen päästä
oli kuori lähtenyt. Hän puhalteli, tahtoi tehdä siitä pajupillin ... alkoi
väännellä ja koputella ... nyt kun mahla nousee puihin, soi joka oksassa
huilu.
Hän osoitti kaupungin vanhaa viheriöivää kaivoa, joka tuossa
houkutteli kansi auki. Sen viileässä syvyydessä riippui ketjun varassa
raudoitettu sanko puoleksi veteen painuneena. Hän innostui
kuvittelemaan, että he jonakin päivänä voisivat lähteä veistelemään
pajupillejä; he kalastelisivat ja keittäisivät kahvia...
Letta odotteli jännitettynä, että hän vihdoinkin lopettaisi; Jakob yhä
vain jutteli -- hän näytti nauttivan ihan kaksinkertaisesti nähdessään
Letan noin kärsimättömänä.
Oh, nytpä kävi hullusti! -- Kuori halkesi päästä, juuri kuin hän oli
saamaisillaan sen irti.
Hän asetti oksan polvelleen ja alkoi sitä vähän alempaa ja oikein
innokkaasti koputella uudestaan kynäveitsensä varrella.
»Ei, kuulehan Jakob, vieläkö aiot jatkaa... Meidänhän piti kiiruhtaa.»
Heti hän olisi valmis, heti paikalla. Hän koputteli, käänteli ja väänteli.
Letta voihki kärsimättömänä kerta toisensa jälkeen.
»Annahan minun katsoa», yritti hän vihdoin.
Jakob ojensi hänelle luottavaisesti oksan, ja samassa se hävisi kaivoon.
Sitten hän katsoi miestään suoraan silmiin ylpeän voitokkaana ja lähti
hymyillen kulkemaan eteenpäin sellaisella tavalla, joka sai Jakobin

kokonaan unohtamaan pajunoksan.
»Miten suloista tietää, että olemme taas kahden, sinä ja minä» puheli
Letta, »ettei tässä enää kukaan muu ole määräämässä kuin me kaksi!»
»Kuin sinä yksin, tarkoitat kai», hän vilkaisi veitikkamaisesti Lettaan.
»Tahdonko minä koskaan maailmassa muuta kuin mitä sinäkin,
Jakob?»...
-- -- -- Jos joku heidän tultuaan kotiin olisi kysynyt, paistoiko kuu,
olisivat he varmaankin kurkistaneet ikkunasta, miten oli.
Vihdoinkin he olivat päässeet rauhaan. He eivät olleet istuneet oman
pöydän ääressä eivätkä omassa huoneessaan kahden kesken kuuteen
pitkään päivään!...
Setä ja täti Vosgraff eivät suinkaan olisi olleet hyvillään, jos olisivat
nähneet heidän kasvojensa ilmeen, kun he seisoessaan
makuuhuoneensa ovella katselivat kaikkea sitä, mitä siellä oli muutettu
ja järjestetty, siirretty ja sovitettu heitä, vieraita, varten. Mutta tuossa
tuokiossa oli palvelustytön avulla kaikki taas asetettu paikoilleen,
ikkunat oli kiskaistu auki ja kaikissa muissakin huoneissa tuulispään
nopeudella suursiivous toimitettu. Helmillä kirjailtu patja katosi
sohvalta, sen edestä taas koiran kuvalla koristettu matto ja keinutuolista
viheriä tupsupäinen peite. Salin pöydällä oli Mörkin iso mustepullo,
jota oikeusneuvos vielä iltapäivällä oli käyttänyt -- sen Jakob
huomattavalla vahingonilolla vei takaisin konttoriin ja Letalle taas
kantoi nojatuolipeitteen, jota Tobias oli käyttänyt vetäessään
päivällisuntaan hänen sohvallaan. Sanomalehtikin oli vielä levällään
hänen jäljiltään ihan niin kuin hän oli sen kädestään heittänyt.
Siinä oli todella koko työ ja touhu, ennenkuin taas kaikki oli saatu
kuntoon, kaikki jäljet hävitetyksi, poispuhalletuksi ... aina »tädin
sohvaan jättämään vaikutelmaan» asti, kuten Jakob sanoi.
Sitten he tekivät vielä ylimääräisen retken puutarhaan nähdäkseen, eikö
todella sielläkään enää ollut ketään; pitihän Letan sitäpaitsi päästä

tutkimaan, oliko ehkä sen verran parsanjuurta jo maassa, että sitä saisi
vähän syödäkseen; hän näet oli, sairastettuaan kalvetustautia, erityisesti
ihastunut kaikenlaisiin raakaleisiin.
Siellä pitikin heitä sitten vielä onnettomuuden kohdata -- heidän
tielleen ilmestyi yhtäkkiä tuo pieni kummallinen olento, opettaja
Krabbe, joka asui yläkerroksessa ja josta Jakob oli ihan
pääsemättömissä, kun joutui hänen kanssaan juttelemaan. Hän oli
saanut talon vaimonsa mukana ja oli opettajana keskikoulussa. Hänen
kumara vartalonsa puikahti esiin puitten välistä ja hän kurotti isoa
päätään, jota liian kapealierinen hattu suojasi, hyvin lähelle Mörkiä,
aivan kuin tahtoisi tunkeutua tämän ajatuspiiriin.
»Leideninpulloja, katsokaa, leideninpulloja» -- hän nyökäytti päätään
hyvin kekseliään näköisenä -- »niin, juuri leideninpulloja me olemme»
-- ja hän tökkäsi äkkiä etusormellaan Jakobia rintaan, -- »Te ja minä,