Vuonna 2000 | Page 7

joten

olette nukkunut satakolmetoista vuotta, kolme kuukautta ja yksitoista
päivää».
Tunsin joutuvani tajuttomaksi, jonka tähden join lääkärin kehotuksesta
kupillisen jotakin lientä. Sen jälkeen minua alkoi kovasti nukuttaa ja
minä vaivuin uudestaan sikeään uneen.
Kun heräsin, virtasi täysi päivänvalo huoneeseen, joka ensi kerralla oli
ollut keinotekoisesti valaistu. Salaperäinen isäntäni istui lähellä
vuodettani. Hänen katseensa oli poispäin kääntyneenä, kun avasin
silmäni. Minulla oli siis hyvä tilaisuus tarkastella häntä ja miettiä
omituista asemaani, ennenkuin hän huomasi, että olin hereillä.
Pyörrytys oli kokonaan kadonnut, ja ajatukseni olivat aivan selvät.
Juttu, että olisin nukkunut satakolmetoista vuotta, jonka olin äsken
heikkona ja häiriötilassa ollessani uskonut vastaväitteittä, palasi
uudelleen mieleeni, mutta en uskonut sitä ensinkään, vaan hylkäsin sen
heti naurettavana pettämisyrityksenä, vaikka en voinut edes hämärästi
aavistaa, mitä syitä siihen olisi voinut olla.
Jotakin kummallista oli kuitenkin tapahtunut, sillä olinhan herännyt
oudossa talossa outojen ihmisten keskuudessa. Mutta mielikuvitukseni
ei kyennyt muihin selityksiin, kuin mitä hurjimpiin arveluihin tästä
ihmeellisestä tapahtumasta. Olinkohan joutunut jonkinlaisen salaliiton
uhriksi? Näytti tosiaan vähän siltä, mutta toiselta puolelta oli
huomattavissa, että jos ihmisen kasvojenilmeeseen laisinkaan voi
luottaa, voi pitää varmana, ettei tuo läheisyydessäni istuva
jalopiirteinen mies sielukkaine kasvoineen voinut olla osallisena
rikollisessa tai pahansuovassa hankkeessa. Sitte aloin miettiä, enköhän
liene joutunut ystäväini typerän pilan esineeksi. Ehkäpä he ovat jollakin
tavalla urkkineet selville maanalaisen makuusuojani salaisuuden ja
ryhtyneet tähän puuhaan saadakseen minut huomaamaan magneettisten
kokeiden vaarallisuuden. Mutta tämäkään otaksuminen ei näyttänyt
todenmukaiselta. Savyer ei olisi millään hinnalla ilmaissut salaisuuttani,
eikä minulla myöskään ollut sellaisia ystäviä, jotka olisivat voineet
ryhtyä tähän juoneen. Mutta kaikesta huolimatta tuntui minusta
todenmukaisimmalta, että olen pilan esineenä. Katselin huonetta
puoleksi odottaen näkeväni jotkut tutut kasvot pilkistävän esiin jonkun

verhon poimuista tai tuolin takaa. Kun loin silmäni seuralaiseeni,
katseli hän jo minua.
»Olette nukkunut erittäin sikeästi kokonaista kaksitoista tuntia»,
virkkoi hän iloisesti, »ja huomaan, että se on tehnyt hyvää. Näytätte
paljoa terveemmältä. Kasvoillanne on terve väri, ja silmänne ovat
kirkkaat. Kuinka voitte nyt?»
»En ole milloinkaan ollut paremmissa voimissa», vastasin, nousten
istumaan.
»Muistanette kai ensimäisen heräämisenne», jatkoi hän, »ja
hämmästyksenne, kun sanoin teille, kuinka kauan olette nukkunut?»
»Luulen teidän sanoneen, että olen nukkunut satakolmetoista vuotta».
»Aivan niin».
»Myöntänette kai, että väitteenne tuntuu jotenkin mahdottomalta»,
sanoin ivallisesti hymyillen.
»Myönnän kyllä, että tapahtuma on hyvin merkillinen», vastasi hän.
»Mutta jos siihen on tarpeelliset edellytykset, ei se ole
epätodenmukainen eikä mahdoton, sen verran tunnemme jo
magneettista unitilaa. Jos tämä on täydellinen, kuten tässä tapauksessa
oli laita, on koko elontoiminta ehdottomasti lakannut, eikä
minkäänlaista kudosten kulumista tapahdu. Ei ole myöskään
minkäänlaista rajaa tällaisen unitilan pituudelle, jos ulkonaiset ehdot
suojelevat ruumista fyysillisiltä vahingoilta. Tämä valekuolemantapaus
on tosin pisin, mitä tunnetaan, mutta ei myöskään tiedetä mitään syytä,
minkätähden ette olisi voinut pysyä samassa tilassa läpi monien
vuosisatojen, kunnes maan yleinen jäähtyminen olisi hävittänyt
ruumiinne ja laskenut sielun vapauteen, ellei teitä olisi ennen löydetty,
ja jos huone, josta teidät löysimme, olisi säilynyt loukkaamatta».
Minun täytyi tunnustaa, että jos todellakin olin joutunut pilan esineeksi,
oli sen keksijä löytänyt erinomaisen miehen toteuttamaan tuumaa.
Hänen vaikuttava ja vakuuttava esiintymisensä olisi voinut saada

todennäköiseksi vaikkapa väitteen, että kuu on tehty viheriästä
juustosta. Kasvoilleni ilmestyi epäilevä hymy, katsoessani häntä, kun
hän selitteli teoriiaansa magneettisesta unesta, mutta se ei näyttänyt
laisinkaan häiritsevän häntä.
»Ehkä olette hyvä ja kerrotte minulle lähemmin, miten löysitte
kammion, josta mainitsitte, ja sen sisällön», pyysin häntä. »Kuuntelen
mielelläni hyviä satuja».
»Tässä tapauksessa ei paraskaan satu voi vetää vertoja todellisuudelle»,
vastasi hän vakavasti, alkaen sitte kertomuksensa. »Minä olin jo monta
vuotta aikonut rakentaa taloni vieressä olevaan suureen puutarhaan
laboratorion kemiallisia kokeita varten, joita harjoitan hyvin mielelläni.
Viime torstaina aloimme vihdoinkin kaivaa rakennuksen kellarin
paikkaa. Illalla oli työ valmis, ja perjantaina piti muurarien ryhtyä
toimeensa. Mutta yöllä oli tavattoman kova sade, ja aamulla oli
kellarini kuralätäkkönä, seinät sisään vierineinä. Tyttäreni, joka oli
lähtenyt mukaani katselemaan hävitystä, huomasi erään muurin kulman,
minkä sade oli paljastanut vierittäessään yhden kellarinsivun pois. Hän
huomautti minulle siitä. Vieritin maata pois laajemmalta, ja kun muuri
näytti jatkuvan etemmäksi, päätin tutkia sitä lähemmin. Työmiehet,
joita lähetin hakemaan, kaivoivat esiin suorakulmaisen holvin, joka oli
noin kahdeksan jalkaa alempana maanpintaa, ja näytti aikoinaan olleen
rakennettu vanhan rakennuksen perustuksen kulmaukseen. Holvin
katolla oleva tuhka- ja hiilikerros osotti, että tuli oli hävittänyt
rakennuksen. Itse holvi oli säilynyt vahingoittumatta, ja seinien
sementti oli aivan kuin uutta. Holvissa oli ovi, jota me emme
kuitenkaan voineet murtaa. Sentähden menimme sisään katon kautta,
irroitettuamme muutamia kivilohkareita. Ulos tulvaava ilma oli tosin
ummehtunutta, mutta puhdasta, kuivaa eikä erittäin kylmääkään.
Astuttuani lyhty kädessä alas huomasin olevani yhdeksännentoista
vuosisadan tavan mukaan sisustetussa makuukammiossa. Vuoteella
makasi nuori mies. Luonnollisesti otaksuimme, että hän oli kuollut,
kuollut jo sata vuotta sitte, mutta hänen erinomaisen hyvin säilynyt
ruumiinsa herätti sekä minun että paikalle kutsumaini ammattitoverien
ihmettelyä. Emme olleet uskoneet, että palsameeraustaito oli ollut noin
korkealle kehittynyt, mutta tässähän oli edessämme selvä todistus siitä,

että esi-isämme olivat sen tarkoin tunteneet. Toverini, joiden tiedonhalu
oli herännyt, aikoivat heti ryhtyä kokeisiin, saadakseen selville
palsamoitsemisessa käytetyn menettelyn, mutta minä estin heitä.
Ainoana syynä