Vuonna 2000 | Page 8

tähän, ainakin ainoana syynä, joka nyt täytyy
mainitakseni, oli se, että muistin joskus lukeneeni, kuinka korkealle
teidän aikalaisenne olivat kehittäneet eläimellisen magnetismin
käyttämisen. Mieleeni johtui, että ehkäpä ei palsamoimistaito olekkaan
ollut sinä salaisena voimana, joka on voinut säilyttää ruumistanne noin
kauan, ehkäpä säilyttäjänä on yksinkertaisesti elämä, ja te olette
magneettisessa unessa. Tämä aate näytti minusta itsestänikin niin
naurettavalta, että en lausunut sitä julki, välttääkseni toverieni ivaa,
vaan esitin muita syitä, saadakseni heidät siirtämään kokeensa
tuonnemmaksi. Tuskin olivat he poistuneet, kun minä jo alotin
tarkoituksenmukaiset herätyskokeet, joiden tuloksen te tunnette.»
Vaikka kertomus olisi ollut vieläkin mahdottomampi, olisi esityksen
perusteellisuus sekä kertojan vakuuttava esiintymistapa saanut kuulijan
hämmästymään. Mielialani alkoi jo muuttua sangen kummalliseksi,
kun samalla huomasin kuvani eräässä seinällä riippuvassa kuvastimessa,
hänen lopettaessaan kertomuksensa. Nousin kävelemään ja menin
kuvastimen luokse. Kasvot, jotka siinä näin, olivat täsmälleen samat
eivätkä päivääkään vanhemmat, kuin ne, jotka olivat katselleet minua
seppelöitsemispäivänä, kun olin sitonut kaulaliinani, mennäkseni Editin
luokse -- ja siitä oli muka kulunut satakolmetoista vuotta, kuten tuo
herra luuli voivansa uskotella minulle! Tunsin selvästi ja valtavasti, että
olin petoksen uhri. Suuttumus täytti mieleni ajatellessani, kuinka
röyhkeän vapaasti minua oli veijattu.
»Hämmästytte varmaan», alkoi isäntäni puhella, »kun näette, että
vaikka olette toistasataa vuotta vanhempi, kuin sinä iltana, jolloin
menitte maanalaiseen makuukammioonne levolle, ei ulkomuotonne
kumminkaan ole muuttunut. Mutta ei siinä ole mitään kummastelemista.
Juuri sen kautta, että elontoiminta on ollut kokonaan poissa, olette
voinut elää näin kauan aikaa. Jos vähäinenkin aineenvaihto olisi tämän
tilan kestäessä tapahtunut ruumiissanne, olisi se jo aikoja sitte
kokonaan hajonnut».

»Hyvä herra», vastasin minä kääntyen häneen, »en tosin voi ensinkään
käsittää, minkätähden koetatte vakavan näköisenä uskotella minulle
tätä omituista satua todeksi, mutta olette tietysti itsekin kyllin viisas
huomaamaan, etteivät muut kuin tylsämieliset usko sitä. Sallikaa siis
minun jo päästä kuulemasta järjestelmällisiä mielettömyyksiä ja
vastatkaa minulle suoraan, tahdotteko järkevästi selittää, missä olen ja
miten olen tänne tullut. Jos ette sitä tee, otan itse selon asiasta enkä
anna kenenkään estää itseäni.»
»Ettekö siis usko, että nyt on vuosiluku 2000?»
»Pidättekö vieläkin tarpeellisena kysyä sitä», vastasin.
»No hyvä», vastasi kummallinen isäntäni. »Vaikka ette uskokkaan
minua, niin kai uskotte omia silmiänne. Oletteko kyllin vahva tulemaan
kanssani muutamaa kerrosta korkeammalle?»
»Olen yhtä vahva kuin milloin muulloin tahansa», vastasin vihaisesti,
»sen saatte ehkä pian huomata, jos jatkatte tätä pilaa vielä vähän
aikaa».
»Pyydän teitä, hyvä herra», kuului seuralaiseni vastaus, »että ette liian
jyrkästi usko olevanne pilan esineenä, jotta ei vastavaikutus tule liian
suureksi ja vahingolliseksi, kun huomaatte, että olen puhunut totta».
Hänen osanottava, jopa säälinsekainen äänensä sekä järkähtämätön ja
hyväntahtoinen, vihaisista sanoistani loukkautumaton levollisuutensa
vaikutti minuun sangen omituisesti, ja minä seurasin häntä ulos
huoneesta peräti sekavassa mielentilassa. Hän vei minut rakennuksen
ylimpään kerrokseen, ja kun olimme vielä nousseet lyhyet portaat,
tulimme tasaiselle, aitauksen ympäröitsemälle katolle.
»Olkaa hyvä ja katsokaa ympärillenne», sanoi hän päästyämme ylös,
»ja sanokaa, onko tämä yhdeksännentoista vuosisadan Boston».
Jalkojeni juuressa oli suuri kaupunki. Kaikkialla näkyi kilometrien
pituisia, leveitä, puiden varjostamia ja upeiden rakennuksien
reunustamia katuja. Rakennukset eivät olleet katkeamattomissa riveissä

kylki kyljessä kiinni, vaan yksistään, suurempain tai pienempäin
istutusalojen ympäröitseminä. Jokaisessa korttelissa oli suuria,
avonaisia aloja puistoina. Lehvien välitse näkyi kuvapatsaita ja
suihkukaivoja ilta-auringon valossa. Joka taholta kohosi summattomia,
tavattoman kauniisti ja juhlallisesti vaikuttavia yleisiä rakennuksia
uljaine pylväsriveineen.
En tosiaankaan ollut koskaan nähnyt tätä kaupunkia, enpä edes sen
vertaistakaan. Vihdoin käänsin katseeni läntiselle taivaanrannalle.
Olihan tuo sininen, auringon laskua kohden polveileva nauha vesirikas
Charlesjoki. Katsoin itään päin. Bostonin satama levisi edessäni
ympäröitsevine niemineen, eikä ainoakaan sen viheriöistä saarista ollut
kadonnut.
Nyt tiesin, että isäntäni oli puhunut totta. Olin joutunut ihmeellisen
kohtalon alaiseksi.

NELJÄS LUKU.
En tosin vaipunut tainnoksiin, mutta koettaessani kuvitella mieleeni
asemaani, rupesi päätäni pyörryttämään, ja muistan, että seuralaiseni
täytyi voimakkaasti tukea minua, saattaessaan minut katolta erääseen
ylimmän kerroksen tilavaan saliin. Siellä hän pakotti minut juomaan
pari lasia hyvää viiniä ja hiukan aterioitsemaan.
»Toivon, että tulette pian taas voimiinne», sanoi hän kehottavasti. »En
olisi käyttänyt niin jyrkkää keinoa, saadakseni teidät vakuutetuksi asian
todellisuudesta, ellei teidän käytöksenne, joka tällaisissa oloissa oli
täysin anteeksiannettava, olisi pakottanut minut siihen. Pelkäsin hetken,
sen tunnustan», lisäsi hän nauraen, »että lyötte minut maahan -- kuten
yhdeksännellätoista vuosisadalla lienee ollut tapana sanoa -- jos en heti
saa teitä vakuutetuksi siitä, että puhun totta. Tiedän, että Bostonin
asukkaat olivat teidän päivinänne kuuluisia nyrkkitaistelijoita ja pidin
viisaimpana toimia niin joutuin kuin suinkin. Luulenpa teidän jo
peruuttavan syytöksenne, että olisin tahtonut pettää teitä».

»Jos olisitte sanonut minulle», vastasin liikutettuna, »että on kulunut
tuhat vuotta sadan asemesta siitä, kun viimeksi näin tämän kaupungin,
uskoisin teitä».
»Yksi vuosisata siitä tosin vain on kulunut», vastasi hän, »mutta monen
edellisen vuosituhannen kuluessa on maailmanhistoria saanut tyytyä
pienempiin muutoksiin».
»Ja nyt», jatkoi hän tarttuen käteeni vastustamattoman sydämmellisesti,
»lausun teidät sydämellisesti tervetulleeksi kahdennenkymmenennen
vuosisadan Bostoniin ja tähän taloon. Nimeni on Leete; tohtori Leeteksi
minua kutsutaan».
»Minun nimeni on Julian West», vastasin, puristaen hänen kättänsä.
»On hauska tutustua teihin, herra West», vastasi hän. »Kuten näette, on
tämä rakennus entisen talonne paikalla, ja minä