Vuonna 2000 | Page 4

ja
melkein kaikkialla tarttunut taudin tavoin syvä tyytymättömyys
asemaansa, ja heidät valtasi luulo, että oloja voitaisiin tuntuvasti
parantaa, kunhan tiedettäisiin, mistä alkaa. Yksimielisesti vaadittiin
joka taholla korkeampia palkkoja, lyhempää työaikaa, parempia

asunnoita, syvällisempää opetusta sekä osallisuutta elämän
mukavuuksiin ja nautinnoihin: kaikki vaatimuksia, jota ei luultu
voitavan täyttää, jos ei maailma tulisi tuntuvasti rikkaammaksi. Vaikka
työväestö osaksi tunsikin, mitä se tahtoi, ei se kuitenkaan tiennyt, miten
tämä voitaisiin saavuttaa, ja se innostus, joka kokosi työväestöä
jokaisen ympärille, ken edes näytti voivan antaa jonkunlaista selitystä
asiaan, teki äkkiä kuuluisaksi monen, joka halusi puolueenjohtajan
mainetta, vaikka usea heistä kykeni hyvin vähän asiaa valaisemaan.
Kuinka epävarmalta työväestön pyrinnöt näyttivätkin, ei ole
epäilemistäkään, etteivät he tarkoittaneet täyttä totta. Sitä todistaa se
altis innostus, millä he tukivat toisiaan lakoissa, jotka olivat heidän
tärkeimmät aseensa, ja se uhrautuvaisuus, jota he osottivat päästäkseen
näissä voitolle.
Oltiin peräti erimielisiä ylemmissä kerroksissa siitä, mihin nämä
työväenlevottomuudet -- sillä nimellä kutsuttiin yleisimmin tätä
kuvaamaani liikettä -- lopullisesti johtavat. Kiivasluonteisimmat,
pintapuolisimmat vakuuttivat kiven kovaan, että työväen vaatimusten
täyttäminen on mahdotonta ja asiain luonnolle vastaista, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei maailmassa ole kylliksi siihen vaadittavia
varoja. Ihmiskunta pelastuu yleisestä nälkäkuolemasta ainoastaan siten,
että rahvas tekee kovaa työtä ja elää puutteessa, eikä heidän asemaansa
voida parantaa niin kauan kuin maailma on yhtä köyhä kuin silloin.
Työntekijät eivät taistele kapitalisteja vastaan, sanoivat he, vaan he
ponnistelevat välttämättömyyden rautaista tutkainta vastaan, jonka
alaisena koko ihmiskunta on. Heidän rauhoittumisensa riippuu siitä,
kuinka kauan heidän kovapäisyytensä estää heitä huomaamasta asiain
todellista tilaa, ja vakuuttamasta itsiään siitä, että välttämättömyyttä ei
voida muuttaa, vaan sitä on kärsittävä.
Vähemmän kiivaat ja syvällisemmät myönsivät tämän kaiken todeksi.
Työntekijäin vaatimuksia ei luonnollisesti voida koskaan toteuttaa, se
on itsestään selvää. Mutta on pelättävää, etteivät he huomaa tätä
seikkaa, ennenkuin ovat saaneet yhteiskunnan täydellisen sekasorron
valtaan. Heillähän on äänioikeus ja siis valta tehdä, mitä tahtovat, ja
heidän johtajansa juuri pyrkivät synnyttämään häiriötä ja sekasortoa.
Muutamat näistä synkkämielisistä ennustajista väittivät, että koko

yhteiskunnan täydellinen perikato on odotettavissa jo aivan läheisessä
tulevaisuudessa. He väittivät, että ihmiskunta on jo ehtinyt sivistyksen
tikapuiden ylimmälle askeleelle ja on nyt syöksemäisillään päistikkaa
alas, jonka jälkeen se taas uudelleen virkoo ja alkaa uudelleen kiivetä
ylöspäin. Tällaiset uudistuvat tapahtumat sekä historiallisina että
esihistoriallisina aikoina ovatkin ehkä olleet syynä niihin omituisiin,
tähän saakka selittämättä jääneisiin kuhmuihin, joita huomataan
ihmisten pääkalloissa. Ihmiskunnan historia liikkuu, kuten kaikki
suuret liikkeet, kehässä ja tulee yhä uudelleen lähtökohtaansa takaisin.
Käsite loppumattomasta kehityksestä suoraviivaiseen suuntaan on
mielikuvituksen tuote, jolla ei ole mitään vastinetta todellisessa
luonnossa. Pyrstötähden soikea rata ehkä parhaite sopisi kuvaamaan
ihmiskunnan historiaa. Ylös, lähemmäs aurinkoa pyrkien nousee
ihmiskunta raakuuden yöstä sivistyksen päiväpaisteeseen,
laskeutuaksensa taas kaukaista alkukohtaansa kohden avaruuden
etäisimpiin seutuihin.
Tämä oli tietysti äärimmäisyyksiä tavotteleva katsantokanta, mutta
muistan vakavia miehiä tuttavieni joukosta, jotka lausuivat jotenkin
samanlaisia mietteitä puhuessaan ajan merkeistä. Kaikkien ajattelevien
ihmisten yleisenä mielipiteenä oli epäilemättä, että yhteiskunta lähestyy
ratkaisevaa käännekohtaa, joka voi johtaa syvällisiin muutoksiin.
Työväenlevottomuudet, niiden syyt, suunta ja parannuskeinot olivat
alituisena puheenaineena sekä sanomalehdissä että vakavissa
keskusteluissa, tunkien kaikki muut syrjään.
Yleisön hermostunut mielipiteiden jännitys pukeutui selvimpään
muotoonsa siinä levottomuudessa mikä syntyi, kun eräs pieni,
anarkisteiksi kutsuttu joukko alkoi kiihoituksensa. Heidän mielestään
oli Amerikan kansa saatava hirmutöillä säikytetyksi omistamaan
anarkistiset opit -- juuri kuin mahtavaa kansaa, joka äsken oli
masentanut toisen puolen asukaslukunsa nostaman kapinan,
säilyttääksensä yhteiskuntajärjestyksensä, voitaisiin yksistään
pelottamalla saada muuttamaan tätä järjestystä.
Kun kuuluin rikkaisiin, joille oli suurta etua vallitsevasta järjestelmästä,
oli minussa tietysti samat tunteet vallalla kuin muissakin luokkani

jäsenissä. Työväestöä kohtaan tuntemaani vastenmielisyyttä olivat
sitäpaitse omiaan lisäämään ne persoonalliset syyt, joiden johdosta olin
suuttunut heihin, heidän työlakkonsa kun myöhästyttivät avio-onneani.

TOINEN LUKU.
Toukokuun 30 päivä sattui vuonna 1887 maanantaipäiväksi. Tätä
päivää oli Yhdysvaltojen kansa viettänyt juhlana yhdeksännentoista
vuosisadan viimeiset kolmisenkymmentä vuotta. Se oli niin sanottu
»seppelöimispäivä», niiden pohjoisvaltioitten sotilasten muistoksi,
jotka olivat ottaneet osaa sotaan estääksensä etelävaltioita luopumasta
unionista. Ne, jotka olivat sodasta hengissä päässeet, kulkivat tällöin
sotilas- ja siviilihenkilöiden saattamina, soittokunta etunenässä,
hautuumaille laskeaksensa kukkaseppeleitä kaatuneitten toveriensa
haudoille, -- toimenpide, joka muodostui sangen juhlalliseksi ja
liikuttavaksi. Edit Bartlettin vanhin veli oli myöskin kaatunut sodassa,
ja perheellä oli tapana käydä seppelöitsemispäivänä hänen haudallaan
Mount Auburnin hautuumaalla.
Minä olin pyytänyt saada seurata heitä ja palattuamme illalla
kaupunkiin menin morsiameni kotiin. Kun istuimme illallisen jälkeen
seurusteluhuoneessa, otin erään iltalehden käteeni ja näin siitä, että
äsken oli taas puhennut uusi lakko rakennusalalla, jonka tähden
kovaonnisen taloni valmistuminen siirtyi yhä tuonnemmaksi. Muistan
tarkkaan, kuinka syvästi tämä suututti minua. Sadattelin niin vahvoilla
sanoilla kuin naisten läsnäollessa suinkin voin sekä työmiehiä yleensä
että erittäinkin näitä lakkolaisia.
Läsnäolevat olivat aivan samaa mieltä kuin minä, ja ne huomautukset,
joita asiasta syntyneessä keskustelussa lausuttiin kansanvillitsijäin
kurjasta ja tunnottomasta menettelystä, olivat sellaisia, että
asianomaiset herrat olisivat varmaan höristäneet korviaan niitä
kuullessaan. Oltiin yksimielisiä siitä, että olot muuttuvat päivä päivältä
yhä kurjemmiksi, eikä kukaan enää voi sanoa, mitä lopuksi tulee.
»Pahinta kaikista on», sanoi rouva Bartlett, »että koko maailman
työväki näyttää yht'aikaa tulleen mielettömäksi. Europassa ovat olot

vielä kurjemmat kuin meillä. Siellä en tosiaankaan uskaltaisi