Vuonna 2000 | Page 3

vaunujen raskaus oli peräti surkuteltava
asianhaara, ja yleinen helpotuksen tunne täytti mielet, kun päästiin
jonkun sangen huonon tieosan ohitse matkan varrella. Tämä helpottava
tunne ei kuitenkaan johtunut yksinomaan säälistä vetäjiä kohtaan, vaan
siitä, että sellaisissa paikoissa olivat koko vaunut ilmeisen
kaatumisvaaran alaisina, jolloin kaikki olisivat pudonneet maahan ja
menettäneet paikkansa.
Totuuden mukaisesti täytyy tunnustaa, että pääasiallisena seurauksena
vaunujen eteen valjastettujen kurjuuden näkemisestä oli se, että
matkustajat tunsivat vielä selvemmin paikkojensa arvon vaunuissa ja
koettivat kynsin hampain säilyttää niitä. Jos he olisivat tunteneet
olevansa itse turvassa, ja tietäneet varmasti, etteivät he eivätkä heidän
omaisensa koskaan putoa alas katolta, olisivat he vähän välittäneet
vetäjistä, vaikka ehkä olisivatkin toisinaan heittäneet roponsa siteiden
ja voiteiden ostamiseksi.
Tiedän kyllä, että moinen menettely tuntuu kahdennenkymmenennen
vuosisadan miehistä ja naisista uskomattomalta, eläimelliseltä
julmuudelta, mutta kaksi sangen merkillistä seikkaa selittävät tämän
tylyyden, ainakin osaksi. Ensiksikin uskottiin järkähtämättömästi, ettei
ihmiskunta voinut pysyä pystyssä eikä päästä eteenpäin muutoin kuin
siten, että joukko veti vaunuja, joissa muutamat harvat ajoivat.
Uskottiinpa vielä lisäksi, ettei valjaita, vaunuja, teitä eikä työjakoa voi
tuntuvammin korjatakkaan. Aina ne olivat olleet samanlaisia kuin nyt,
ja sellaisina ne tulevat aina pysymäänkin. Oli surkeaa, että niin oli,
mutta sitä ei voinut auttaa, ja filosoofinen maailmankatsomus kielsi
tuhlaamasta sääliväisyyttä asioihin, joita ei voitu muuttaa.
Toinen seikka oli vielä omituisempi. Vaunujen katolla istuvat
luulottelivat nimittäin, etteivät he olleet aivan samanlaisia, kuin
vetohihnoissa ponnistelevat sisarensa ja veljensä, vaan että he olivat
hienommasta aineesta ja kuuluivat korkeampiin olentoihin, jotka
oikeudenmukaisesti voivat vaatia, että heitä vedetään. Tämä näyttää
käsittämättömältä, mutta kun minä itsekin olen aikoinani ajanut juuri
samoissa vaunuissa ja ollut saman harhaluulon vallassa, niin on
sanojani uskottava. Omituisinta tässä kuvittelussa oli, että nekin, jotka

vast'ikään olivat maasta päässeet kiipeämään jollekin istuimelle,
joutuivat sen alaisiksi jo ennenkuin hihnojen synnyttämät rakot ja
känsät olivat ehtineet kadota heidän käsistään. Ne taasen, joiden
vanhemmat ja esivanhemmat olivat olleet kyllin onnellisia säilyttämään
paikkansa vaunuissa, uskoivat järkähtämättä, että heidän kaltaistensa ja
tavallisten ihmisten välillä oli suuri ero. On selvää, että tällainen
kuvittelu muutti ihmiskunnan kärsimyksien luoman säälintunteen
pintapuoliseksi filosoofiseksi surkuttelemiseksi. Tämä on ainoa syy,
jonka voin lausua pyytääkseni sen nojalla anteeksi sitä
välinpitämättömyyttä, joka oli omiaan kuvaamaan minunkin suhdettani
veljieni kurjuuteen sinä aikana, mistä kirjoitan.
Vuonna 1887 aloin kolmannenkymmenennen ikävuoteni. En ollut vielä
naimisissa, mutta olin kihloissa Edit Bartlettin kanssa. Hän matkusti
kuten minäkin vaunuissa, tai toisin sanoen oli rikas -- päästäksemme jo
käyttämästä äskeistä vertausta, jonka toivon tehneen tehtävänsä ja
antaneen lukijalle yleisen kuvan senaikaisesta elämästämme. Kun
rahalla silloin voitiin hankkia kaikki elämän sulot, jopa sivistyksenkin
siunaukset, saivat tytöt kyllä kosijoita, kunhan olivat rikkaita, mutta
Edit Bartlett oli sen lisäksi myöskin kaunis ja miellyttävä.
Tiedän, että lukijattareni vastustavat tässä suhteessa väitettäni. »Kaunis
hän ehkä lienee ollut», kuulen heidän sanovan, »mutta miellyttävä hän
ei voinut olla missään suhteessa käyttäessään pukuja, jotka olivat siihen
aikaan muodissa. Päähineenähän oli jalan korkuinen kummallinen
rakenne, ja hameen takapuolelle oli keinotekoisesti muodostettu
tavaton lisäke, joka rumensi ihmisruumista enemmän kuin mikään
aikaisempi neulojattarien keksintö. Miten voi kuvitellakaan, että
kukaan olisi miellyttävä sellaisessa puvussa!» Väitös pitää kyllä
paikkansa, enkä voi vastata siihen muuta, kuin huomauttaa, että
kahdennenkymmenennen vuosisadan naiset kyllä ovat todistuksena
siitä, kuinka sopiva puku korottaa naisen miellyttäväisyyttä, mutta sen
nojalla, mitä muistan heidän äitiensä äiteistä, voin minä puolestani
väittää, ettei minkäänlainen puku, kuinka muodoton ja rumentava se
lieneekin, voi tykkänään riistää heidän viehättäväisyyttään.
Meidän vihkiäisemme oli määrätty tapahtuvaksi heti, kun uusi taloni,

jota parhaallaan rakennutin erääseen hienoimpaan kaupunginosaan, oli
valmistunut. Hienolla kaupunginosalla tarkoitan rikasten asumia
kortteleita, sillä meidän on muistettava, ettei Bostonin kaupunginosien
miellyttävyys riippunut siihen aikaan luonnonsuhteista, vaan siitä,
minkälaista väkeä niissä asui. Jokainen luokka asui erikseen omissa
kortteleissaan. Rikas, joka asui köyhien keskellä, tai sivistynyt, jonka
ympäristössä oli ainoastaan sivistymättömiä henkilöitä, tunsi itsensä
erakoksi oudon ja kateellisen kansan joukossa. Kun aloin rakennuttaa
taloani, toivoin sen valmistuvan talvella 1886; mutta se oli vielä
seuraavan vuoden keväälläkin keskeneräisenä, ja vihkiäisteni
viettäminen oli siis yhä tulevaisuuden kysymys. Tämän viivytyksen
syynä, joka tietysti oli omiaan suututtamaan hurmautunutta rakastajaa,
oli joukko työlakkoja, s. t. s. muurarit, kirvesmiehet, maalarit, levysepät
ja muut rakennustyössä tarvittavat ammattilaiset kieltäytyivät
tekemästä työtä. En voi enää muistaa, mikä näiden lakkojen erityisenä
syynä oli. Ne olivat siihen aikaan niin yleisiä, etteivät ihmiset enää
välittäneet kysellä, mistä ne kulloinkin johtuivat. Lakkoja oli jatkunut
melkein katkeamatta milloin yhdellä, milloin toisella teollisuusalalla
aina sitte suuren taloudellisen ahdinkoajan vuonna 1873. Oltiinpa
jouduttu jo niin kauas, että pidettiin poikkeuksena, jos joku
työväenryhmä harjoitti ammattiaan muutamia kuukausia yhtämittaa.
Lukija, joka kiinnittää huomionsa mainittuihin vuosilukuihin, käsittää
tietysti, että nämä teollisuusaloilla sattuneet häiriöt olivat ensimäisiä
itsetiedottomia ja yhtenäisyyttä puuttuvia yrityksiä siinä valtavassa
liikkeessä, joka loi nykyisen teollisuusjärjestelmän kaikkine
johdonmukaisine yhteiskunnallisine seurauksineen. Luodessamme
katsauksen taaksepäin, tuntuu tämä kaikki niin selvältä, että lapsikin
voi sen käsittää. Mutta me emme olleet profeetoita emmekä siis voineet
silloin selvästi tajuta, mitä ympärillämme tapahtui. Huomasimme
kuitenkin, että maan teollisuus oli sangen kierossa asemassa.
Työnantajain ja työntekijän, pääoman ja työn välinen suhde oli jollakin
käsittämättömällä tavalla joutunut vinoon. Työntekijöihin oli äkkiä