Vuonna 2000 | Page 2

mielettömiltä, varsinkin jos mainitaan, että olen näköjäni
kolmenkymmenen ikäinen. Siksipä ei olisikaan kummaa eikä
moitittavaa, vaikka lukija heittäisi syrjään kirjan, joka uhkaa panna
hänen herkkäuskoisuutensa niin kovalle koetukselle. Mutta siitä
huolimatta vakuutan lukijalle täydellä todella, että en aio kertoa hänelle
satuja, ja koetan saada hänet täydellisesti vakuutetuksi tästä, jos hän
malttaa vielä hetken tarkata sanojani. Sallittakoon minun siis -- sillä
nimenomaisella ehdolla, että tulen todistamaan äskeisen väitteeni --
lausua, että tiedän paremmin kuin lukija, milloin olen syntynyt. Ja nyt
jatkan kertomustani.
Jokainen koulupoika tietää, ettei yhdeksännentoista vuosisadan lopulla
tunnettu meidän aikamme sivistystä, eipä edes sen tapaistakaan, vaikka
ne ainekset, joista nykyinen sivistys on syntynyt, olivat jo silloin
kiehumistilassa. Ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi voinut muuttaa
tuon ylimuistoisista ajoista vallinneen yhteiskuntien jaon neljään
luokkaan tai kansakuntaan, kuten niitä voisi kutsua, koska niiden
välinen ero, ero köyhien ja rikasten, sivistyneiden ja tietämättömäin
välillä todella oli paljoa suurempi kuin nykyjään ero eri kansojen välillä.
Minä puolestani olin rikas ja sivistynytkin; omistin siis kaikki
onnen-ehdot, mitä parempiosaiset siihen aikaan nauttivat. Vietin
loisteliasta elämää. Työnäni oli huvitukset ja elämän nauttiminen.
Ylläpitooni tarvittavat varat sain toisten työstä, tarvitsematta osottaa
heille minkäänlaista vastapalvelusta. Vanhempani ja heidän
vanhempansa olivat eläneet samalla tavalla, ja toivoinpa, että perilliseni,
jos sellaisia ilmestyisi, saisivat elää yhtä mukavaa elämää.

Lukija kysynee, miten voin elää ihan hyötyä tuottamattomana jäsenenä
maailmassa. Miksi maailman täytyi elättää tyhjäntoimittajaa, joka olisi
kyennyt itsekin tekemään työtä? Vastaus on, että isäni iso-isä oli
koonnut rahasumman, jonka nojalla hänen jälkeläisensä siitä saakka
olivat eläneet. Päätätte luonnollisesti, että summa lienee ollut peräti
suuri, kun ei kolme joutilaisuudessa elävää miespolvea ollut voinut
kuluttaa sitä loppuun. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Summa ei
suinkaan ollut alkujaan erittäin iso. Se oli päinvastoin paljon kasvanut
alkuperäisestä sillä ajalla, kun kolme sukupolvea oli joutilaana elänyt
sen varassa. Tällainen mahdollisuus näyttää loitsimiselta. Miten voi
käyttää rahoja ilman että ne vähenevät, miten synnyttää lämpöä ilman
palamista? Salaisuus oli siinä, että silloiset ihmiset osasivat taitavasti
käyttää erästä keinoa, joka nyt jo on onneksi unohtunut, mutta joka
esi-isäimme käsissä oli kehittynyt erittäin laajaperäiseksi ja
täydelliseksi: he osasivat vierittää oman ylläpitonsa taakan toisten
hartioille. Sen, joka tähän päämäärään oli päässyt -- ja siihen kaikki
pyrkivät -- sanottiin elävän pääomansa koroilla. Kävisi liian pitkäksi
ruveta tässä selittelemään, miten entinen yhteiskuntajärjestelmä teki
tämän mahdolliseksi. Huomautan vain, että pääoman korot muodostivat
jonkunlaisen vakituisen veron, jota pääoman-omistajat nostivat
ammattialoilla palvelevilta työntekijöiltä. Olisi väärin luulla, ettei tämä
meidän mielestämme peräti väärä ja mahdoton järjestelmä koskaan
joutunut esi-isäimme arvostelujen alaiseksi. Päinvastoin oli
lainsäätäjäin ja profeetain pyrintöperänä kautta aikojen ollut koron
poistaminen tai ainakin korkokannan alentaminen. Mutta nämä
pyrinnöt eivät koskaan onnistuneet, kuten oli luonnollistakin vanhan
yhteiskuntajärjestelmän vallitessa. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys,
s. t. s. yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, eivät hallitukset yleensä
enää koettaneetkaan järjestää näitä seikkoja.
Kuvatakseni lukijalle yleisin piirtein puheenaolevan ajan ihmisten
yhteiselämää ja köyhien sekä rikasten suhdetta toisiinsa on mielestäni
parasta verrata silloista yhteiskuntaa jättiläisvaunuihin, joiden eteen oli
valjastettu summattomia ihmisjoukkoja vetämään niitä pitkin mäkistä
ja hiekkaista tietä. Ajurin nimi oli nälkä, eikä hän sallinut kenenkään
levätä, mutta siitä huolimatta oli kulku hidasta. Vaikka vaunujen
vetäminen niin huonoa tietä myöten oli peräti raskasta, olivat vaunujen

kaikki paikat täynnä matkustajia, jotka eivät astuneet koskaan alas, ei
edes jyrkimmissä ahteissa. Katolla olevat paikat olivat erittäin viileitä
ja mukavia. Sinne ei ylettynyt pöly, ja niiden omistajat voivat
mukavasti ihailla näköaloja tai arvostella vetäjinä ponnistelevain
ansioita. Nämä paikat olivat tietysti hyvin haluttuja, ja niistä kilpailtiin
kovasti, sillä jokainen piti tärkeimpänä elämänsä tehtävänä hankkia
itsellensä sijaa vaunuissa ja jättää sen perintönä lapsilleen. Vaunulain
mukaan voi kukin luovuttaa sijansa, kenelle tahtoi, mutta toisaalta oli
myöskin monta onnettomuustapausta, joiden kautta sija menetettiin
ikuisiksi ajoiksi. Sillä vaikka istuimet olivat sangen mukavat, olivat ne
kuitenkin hyvin horjuvat, ja joka kerta kun vaunut äkkiä jysähtivät,
vierähti joku istuimeltaan ja putosi maahan, jossa hän heti pakoitettiin
tarttumaan köysiin ja kiskomaan eteenpäin vaunuja, missä hän itse
äsken vielä matkusti sangen mukavasti. Paikkansa menettämistä
pidettiin luonnollisesti suurena onnettomuutena, ja pelko, että tämä
voisi tapahtua joko jollekin itselleen tai hänen omaisilleen, oli
alituisesti uhkaavana pilvenä ajajain onnentaivaalla.
Lukija kysynee: eivätkö nuo ihmiset ajatelleetkaan muita, kuin
yksinomaan itseään? Eikö heidän asemansa käynyt heille
sietämättömäksi, kun he vertasivat sitä vaunujen eteen valjastettujen
veljiensä tai sisartensa asemaan, tai näkivät, että heidän painonsa lisää
näiden kuormaa? Eivätkö he tunteneet sääliä kanssaihmisiänsä kohtaan,
joista heitä erotti vain onnen sattuma?
Kyllä vaunuissa olevat lausuivat usein säälivänsä niiden eteen
valjastettuja, varsinkin kun vaunut joutuivat huonoon kohtaan tiellä,
kuten alituiseen tapahtui, tai peräti jyrkän mäen alle. Silloin oli sangen
tuskallista nähdä vetäjien epätoivoisia ponnistuksia, heidän tuskallisia
vavahduksiaan nälkäruoskan armottomista iskuista, ja noita monia,
jotka vaipuivat voimattomina vetohihnojen viereen ja poljettiin lokaan.
Tämä näky sai katollaolevat usein puhkeamaan sangen kiitettäviin
tunteenpurkauksiin. Sellaisina aikoina oli matkustajilla tapana huudella
kehoituksia köysissä ponnisteleville, kehoittaa heitä kärsivällisyyteen ja
kuvitella heille korvausta kärsimyksistään ja kovasta kohtalostaan
tulevassa maailmassa. Toiset taasen kokosivat rahoja ostaakseen
voiteita ja laastaria haavoitetuille ja raajarikkoisiksi joutuneille. Oltiin

yksimielisiä siitä, että