Venäjän historia 1878-1918 | Page 8

jälkeä jättämättä
sulautumaan vallitsevaan kansaan.
Hahmoteltiin suuren tulevaisuuden kuvaa: syntyväisyysluvun ollessa
47,6 tuhatta kohti, joka on paljoa suurempi kuin vastaava
länsieuroppalainen, olisi Venäjän valtakunnalla vuonna 1950, uusia
maitakaan valloittamatta, 250 miljoonan suuruinen kansallisesti
yhtenäinen väestö, joka 20. vuosisadan loppuun voisi kasvaa 400
miljoonan suuruiseksi. Se merkitsisi Länsi-Europpaa ja Japania vastaan
kansanvoimaa, joka ikiajoiksi turvaisi Venäjän vallan Europassa ja
Aasiassa.

2. LUKU.
Venäjän valtakunta Aleksanteri II:n hallituksen lopussa.
I. Valtakunnan sisällinen tila.
"Mongoleja saa Moskova kiittää suuruudestaan ja Venäjä
itsevaltiudestaan."
Kasamsin 1810.
Se itsevaltais-virkavaltainen hallitusjärjestelmä, jonka Moskovan
suuriruhtinaat tatarilaisen esikuvan mukaan 14. vuosisadalla olivat

perustaneet, oli perusolemukseltaan muuttumattomana ja vain
ulkonaisesti Pietari suuren ja hänen seuraajiensa uudistuksien
koskettamana jatkunut keskiajasta 19. vuosisadalle.
"Kaikkien venäläisten keisari ja itsevaltias, Puolan tsaari, Suomen
suuriruhtinas" j.n.e. j.n.e.[2] omisti rajattoman vallan hallinnon ja
lainsäädännön alalla. Vain hänen nimessään käyttivät hänen
nimittämänsä tuomarit oikeutta, ja hän itse oli tsaariperheen jäsenten
tuomari. Apostoli Paavalin kirjeessään roomalaisille (XIII, 5) lausuma
kehoitus olla alamaiset keisarille "ei ainoastaan rangaistuksen tähden,
vaan myöskin omantunnon tähden" oli "Jumalan käskynä" julistettu
vuonaa 1832 julkaistujen valtakunnan perustuslakien 1. artiklassa ja on
vuonna 1906 siirtynyt uudistettuihin "valtakunnan perustuslakeihin".
Taivaaseen asti tsaarin vallantäydellisyys ulottui, sillä hänen
käskystään vainajat julistettiin pyhimyksiksi.
Korkeimmat hallitusvirastot, joiden jäsenet kaikki hallitsija nimitti,
olivat seuraavat:
Senaatti. Pietari suuri oli sen 1711 perustanut "hallitsevaksi"
kollegiseksi keskusvirastoksi, ja siitä se aikojen kuluessa oli muuttunut
ylimmäksi kassatsionioikeudeksi, jolla oli valvontaoikeus hallintoon
nähden.
Pyhä synodi. Pietari I oli 1721 perustanut sen lakkauttamansa
patriarkanviran sijaan, ja se hoiti ja johti valtiokirkkoa, "taisteli
kerettiläisyyttä, taikauskoa ja jumalattomuutta vastaan", toimi
korkeimpana hengellisenä tuomioistuimena ja "piti huolta kansan
hengellisestä valistamisesta". Tällä kirkollisista arvohenkilöistä
kokoonpannulla virastolla, jonka puheenjohtajana toimi Pietarin
metropoliitta, oli kuitenkin vain neuvoa-antava valta. Ratkaisu oli aina
tsaarilla tahi "pyhän synodin yliprokuraattorilla", joka hallitsijan
luottamusmiehenä valvoi asiain käsittelyä ja jolla oli rajaton
veto-oikeus synodin kaikkiin päätöksiin nähden. Milloin kenraalit,
milloin lainoppineet ovat olleet tässä tärkeässä virassa.
Valtakunnanneuvosto. Sen oli perustanut Aleksanteri I antamaan
lausuntonsa lainehdotuksista ja tärkeistä valtiollisista kysymyksistä

sekä tarkastamaan valtiotaloutta, ja sillä oli vain neuvotteleva ääni eikä
aloiteoikeutta lainsäädäntöön nähden. Nikolai I:n aikana (1825-1855)
siihen oli alettu nimittää loppuun-kuluneita byrokraatteja ja ikäloppuja
kenraaleja, niin että siitä oli tullut pelkkä ylempien virkamiesten
eläkelaitos. Monet luonnokset ovat sivuuttamalla
valtakunnanneuvoston tulleet laeiksi ja tärkeitä valtioasioita on aina
pohdittu ja ratkaistu vartavasten asetetuissa salaisissa komiteoissa.
Ministeriöt. Ne perustettiin Ranskan mallin mukaan 1801 ja johtivat
1878 seuraavia hallintohaaroja: hovia, ulkoasioita, sisäasioita,
raha-asioita, lainkäyttöä, kansanvalistusta, valtion tiluksia, sotalaitosta
ja sotalaivastoa. Laajimmat olivat sisäasiainministeriön tehtävät, joka
luonteeltaan oli keskuspoliisivirasto ja semmoisena huolehti sisäisen
järjestyksen voimassa-pitämisestä koko valtakunnassa. Sitäpaitsi se
johti valtion koko posti-, terveydenhoito-, muonitus-, paino- ja
vankilalaitosta, järjesti evankelis-luterilaisen, roomalais-katolisen ja
armenialais-gregoriolaisen kirkon asioita sekä juutalaisten,
muhamettilaisten, buddhalaisten, vanhauskoisten ynnä muiden
lahkolaisten oloja ja valvoi itsehallintoa kaupungeissa ja maalla.
Valtakunnan kontrolli. Ylin laskukamari, jonka johtajalla oli ministerin
arvo.
Keisarillisen kanslian III osasto. Nikolai I oli 1826 perustanut sen
ylimmäiseksi poliisiministeriöksi tarmokkaasti taistelemaan valtiolle
vaarallisia pyrkimyksiä ja valtiollisia rikoksentekijöitä vastaan sekä
salaisesti valvomaan kaikkia virastoja ja niiden virkamiehiä. Pian
uudesta virastosta, johon koko valtakunnan salaisen poliisin langat
yhtyivät, oli tullut hallituksen keskus ja sen johtajasta valtakunnan
korkein virkamies, jonka virka-asema valtiolliseen merkitykseensä
nähden vastasi jonkin länsieuroppalaisen valtion ministeristön johtajaa.
Paikallishallinnon tehtäviä varten valtakunta oli jaettuna 77
kuvernementtiin ja 18 alueeseen (1878). Jokaisen etupäässä oli
valtiovallan edustajana ja poliisin johtajana kuvernööri. Hänen tuli
huolehtia rauhasta ja turvallisuudesta, edistää hyvinvointia ja sivistystä,
valvoa kunnallishallinnon elimiä ja olla puheenjohtajana lukuisissa
komissioneissa. Vuosittain hän matkusti hallintoalueellaan ja antoi sen

tilasta kertomuksen tsaarille, jolle samaan aikaan III osasto antoi
salaisen kertomuksen asianomaisen kuvernöörin toiminnasta, hänen
vioistaan ja ansioistaan. Nikolai I oli mielellään uskonut maakuntien
hallinnon vanhoille kenraaleille, jotka pitivät tointansa hyvin-ansaittuna
laiskanvirkana, tarkasti välttivät kaikkea todellista työtä ja yksinomaan
koettivat valtiolle vaarallisena ehkäistä kaikki yhteiskunnan puolelta
tapahtuneet aloitteet ja siten turvata kykenemättömän ja epärehellisen
virkamiehistön kaikkivaltaa ja arvoa.
Aleksanteri II (1855-1881) oli kruununperillisenä hänkin kuulunut
isänsä keskitetysti virkavaltaisen järjestelmän ihailijoihin. Niinkuin
monen muun, oli Krimin-sodan loppu avannut hänenkin silmänsä ja
kypsyttänyt hänen päätöksensä astua uudistuksien tielle. Hänen
ensimmäinen suuri työnsä oli ollut maaorjuuden lakkauttaminen (1861),
jota sitten oli seurannut kokonainen sarja syvälle venäläiseen elämään
koskevia uudistuksia. Uusi yliopisto-ohjesääntö vuodelta 1863 myönsi
yliopistoille rajoitetun itsehallinnon saksalaisen mallin mukaan.
Kaikkien pilkaksi ja häpeäksi muuttunut oikeuslaitos muodostettiin
1864 uudestaan ranskalaismallisella tuomioistuinuudistuksella, joka
parhaiten kaikista uudistuksista on kestänyt koetuksen. Samana vuonna
perustettiin "semstvo"-laitoksia aatelisen ja porvarillisen
suurmaanomistuksen sekä talonpoikaisen yhteisomistuksen edustajista
ja luotiin siten piiri- ja kuvernementtimaapäiviä, joille uskottiin
paikallinen itsehallinto. Uusi painolaki vuodelta 1865 lakkautti
pääkaupunkien sanomalehtien ennakkosensuurin ja korvasi sen
ranskalaisella järjestelmällä kolmenkertaisine varoituksineen, jota
silloin pidettiin edistyksenä. 1870 kaupungitkin Preussin mallin
mukaan valmistetulla kaupunkijärjestyksellä saivat taloudellisen
itsehallinnon. Sotalaitos uudistettiin ensin ranskalaisen
armeijajärjestelmän mukaan, sitten saksalais-ranskalaisen sodan
vaikutuksesta Preussin mallin mukaan, mikä teki välttämättömäksi
yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamisen 1874. Rahalaitos
järjestettiin uudestaan, tulleja alennettiin, uudenaikaisia kulutusveroja
otettiin käytäntöön, häpäiseviä ruumiinrangaistuksia poistettiin.
Kaikkien näiden 1860-luvun uudistuksien seurauksena oli valtakunnan
taloudellisen elämän vilkastuminen. Tähän asti kokonaan laiminlyödyn
rautatielaitoksen kehitys ulkomaisen pääoman avulla kohotti kauppaa

ja teollisuutta, avasi viljasta