Venäjän historia 1878-1918 | Page 9

rikkaille maakunnille pääsyn
maailmanmarkkinoille ja edisti maataloudellista viljelystä. Lukuisia
osakeyhtiöitä syntyi maan luonnollisten rikkauksien käyttämiseksi.
Uudistuksien valmistamisen ja toteuttamisen aikana taisteli toisiansa
vastaan kaksi puoluetta, jotka 1840-luvulla olivat lähteneet kirjallisista
piireistä ja nyt saattoivat harrastuksineen esiytyä julkisuudessa:
slavofiilit ja sapadnikit (lännen ihailijat). Liittyen saksalaiseen
romantiikkaan ja Hegelin oppiin jokaisen kansan historiallisesta
tehtävästä teologi Homjakov, filosofi Kirejevski ja historioitsija
Konstantin Aksakov olivat kehittäneet historiallis-filosofisen teorian,
joka 1860-luvulla kiteytyi valtiolliseksi ja taloudelliseksi ohjelmaksi,
mikä sai kaunopuheisimman ilmaisunsa 1871 Danilevskin teoksessa
"Venäjä ja Europpa". Slavofiilien opin mukaan europpalainen maailma
jakautui kreikkalais-slaavilaiseen puoliskoon idässä ja
romaanis-germaanilaiseen lännessä. Molempien osien sivistyksen
alkuperäisenä perustuksena on kristinusko, joka kuitenkin lännessä
muka on poikennut oikealta tieltä ja väärentänyt Jeesuksen opin hengen.
Rooman virheet ja rikokset synnyttivät protestanttisuuden, joka muka
hylkäämällä perintätiedon ja kieltämällä arvovallan vie kirkolliseen
anarkiaan. Venäjä sitävastoin ei ole saanut kristinuskoa Roomasta eikä
Wittenbergistä, vaan Konstantinopolista alkuperäisessä puhtaudessaan
ja totuudessaan ja on myöskin osannut sen siinä pysyttää. Siitä syystä
se on säilynyt paavilliselta tyranniudelta ja protestanttiselta
vapaa-ajattelulta. Mutta Venäjällä eivät elä ainoastaan kristinuskon
vanhat dogmit, vaan myöskin sen vanha henki, hurskaan nöyryyden,
kärsivällisyyden ja veljellisen rakkauden henki, jota Kristus sanallaan
ja esimerkillään opetti. Tämä idän ja lännen välinen pääeroavaisuus
muka selittää noiden Europan molempien osien kokonaan erilaisen
valtiollisen, yhteiskunnallisen ja sivistyskehityksen.
Länsi-Europan historia näyttää ryöstö- ja kansalaissotien surullisen
kuvan. Väkivalta, orjuus ja viha muodostavat sen valtiojärjestyksen
perustuksen. Sen ulkonaisesti häikäisevä valekulttuuri perustuu muka
yksilölliseen kapitalismiin ja on sen mukana häviävä yleiseen
anarkiaan.

Vallan toisen kuvan, rauhallisen sopusointuisen, näyttää muka Venäjän
valtiollinen ja yhteiskunnallinen kehitys. Valtakunta ei ollut syntynyt
valloituksen kautta, vaan kutsumalla vapaaehtoisesti maahan
varjagi-ruhtinaat. Siinä ei muka ollut mitään riistäjien ja riistettyjen
välisiä luokkataisteluja, ei mitään valtion ja kirkon välisiä riitoja, ei
vallankumouksia eikä uskonsotia, ei sortoa eikä kurittomuutta! Täällä
vallitsi rauha ja vapaus! Valtion etupäässä oli itsevaltias tsaari
rajattomine valtoineen, vapaasti määräävänä, mutta kuitenkin kansan
ääntä kuullen, joka ensin tuli ilmoille kaupunkien kansalaiskokouksissa,
sitten maapäivillä, Semski Sobor'issa. Onni ja tyytyväisyys vallitsi
kansassa, kiitos olkoon talonpoikaisen yhteisomistuksen, jossa ilmeni
venäläisen talonpojan siveellinen korkeus, idän auttava veljesrakkaus
vastoin lännen säälimätöntä kilpataistelua. Mutta tässä suuressa
sopusointuisessa kuvassa oli eräs ruma musta pilkku: tsaari Pietari, jota
väärin sanotaan suureksi, ja hänen niinsanotut uudistuksensa.
Valesivistyksen ulkonaisen loiston häikäisemänä hän Nevan rannoilla
avasi ikkunan Europpaan päin, josta lahoavan lännen taudinsiemenet
tunkivat maahan ja myrkyttivät venäläisen yhteiskunnan ylemmät
kerrokset. Venäläinen talonpoika, kansa, ei kuitenkaan ollut sille altis.
Läpi vaihtelevien kohtaloiden hän uskollisesti ja lujasti sydämessään
säilytti "menneisyyden elävän perinnön", Venäjän kansan olemuksen,
"kirkkaan lähteen, joka pursui elämän vettä, salaisen, tuntemattoman,
mutta valtavan".[3] Nykyajan tehtävä muka oli taas tehdä kirkossa,
valtiossa ja sivistyksessä eläväksi ja vaikuttavaksi tämä menneisyyden
perintö ja siten korjata se onnettomuus, minkä Pietarin uudistukset
olivat Venäjälle tuottaneet. Vain siten Venäjä on saava
maailmanhistoriallisen merkityksen, on voiva ihmiskunnalle julistaa
uuden totuuden.
Tämän ohjelman toteuttamisen tietopuolinen kaavake oli:
"oikeauskoisuus, itsevaltius, kansallisuus". Yksi edellytti toisen.
Elimellisessä yhteydessään nämä kolme periaatetta kykenivät luomaan,
ei vain Venäjän ja muiden slaavilaiskansojen onnen, jotka kansat tämän
maan tuli vapauttaa, vaan koko maailman onnen. Niinkuin kerran
sivistyneen roomalaisen syvästi halveksiman, ulkonaisesti köyhän ja
sivistymättömän kristinuskon totuus on voittanut vanhan ajan
pakanallisen maailman ja sen valtiolliset voimakeinot, niin myöskin

slavofiilien opin sisäinen totuus on murtava länsimaisen itserakkaan
ylpeyden, sillä sen kulttuuri oli kuilun partaalla. Jos Länsi-Europpa
yleensä vielä voi pelastua lähenevältä anarkialta, niin se on mahdollista
vain hyväksymällä slavofiilien ohjelma. Tämän totuuden tunnustamista
eivät Länsi-Europan johtavat henget ajanpitkään voi torjua luotaan.
Tätä mystillistä puolueohjelmaa vastaan, joka romantiikan harsolla
peitti kaiken, mitä Venäjän menneisyydessä oli surullista ja rumaa,
sapadnikit eli venäläiset vapaamieliset edustivat sitä vallan vastakkaista
kantaa, että Länsi-Europan kulttuuri oli maailmankulttuuri, ja että sen
levittäminen Venäjälle vain saattoi koitua kansalle ja valtiolle onneksi.
Aluksi sapadnikit määräsivät suunnan seurapiireissä ja hallituksessa,
toivoen voivansa kruunata uudistustyön valtiosäännöllä, ja tämän
ajatuksen puolelle he saivat myöskin hallitsijan, joka semstvoissa näki
vastaisten kansanedustajien koulun. Vuonna 1863 tapahtui muutos, sen
käänteen johdosta, minkä Puolan kysymys, huolimatta hallituksen
vapaamielisestä ohjelmasta, sai. Puolalaisten kapina ja se seikka, että
he toivoivat ulkomaiden aseellista apua, kuohutti venäläisten
kansallistunnetta ja sai ilmi leimahtamaan isänmaallisen innostuksen,
jota taantumuspuolue käytti tarkoituksiinsa. Laajat piirit kääntyivät
silloin slavofiilien puolelle, joilla oli melkoinen kokoava voima
johtavan lehtensä Moskovskija Vjedomostin päätoimittajassa,
professori Katkovissa. Hänen vaikutuksensa ulottui pian korkeimpiin
hallituspiireihin ja tsaarin ympäristöön. Aleksanteri II oli pehmeä
luonne, mieleltään hyväntahtoinen ja ihmisystävällinen, mutta
päätöksissään horjuva. Luottamatta paljoakaan omaan arvosteluunsa
hän kallisti korvansa vastuuttomille neuvonantajille, sekä miehille että
naisille. Hänen puolisonsa, joka oli sairas ja katkeroitunut ja
protestanttisesta kasvatuksestaan huolimatta haki lohdutusta
pyhimystenkuvilta, oli tullut pappisvaltais-taantumuksellisen
hovipuolueen keskukseksi, johon kuului ovelia hengenmiehiä,
tekohurskaita hovinaisia sekä räikeän yksipuolinen perintöruhtinas.
Tämän pienen, mutta vaikutusvaltaisen piirin avulla Katkov kukisti
vapaamielisen kansanvalistusministerin Golovninin (1866) ja
sisäasiainministerin Valujevin (1868) ja asetti heidän sijaansa
luottamusmiehiään. Vapaamielisiä uudistusehdotuksia typistettiin
taantumukselliseen suuntaan. Voitetussa Puolassa slavofiiliset

virkamiehet uutterasti tekivät työtä länsimaisen sivistyksen
tuhoamiseksi.
Sisäpolitiikasta slavofiilipuolue kääntyi ulkopolitiikkaan. Tässä
Danilevskin 1871 ilmestynyt teos, josta tuli slavofiilien opin katkismus,
näytti tien: Jumalan kaitselmus oli muka antanut turkkilaisten
tunkeutua Aasiasta Europpaan, varjellakseen