Veljekset | Page 8

tahtoi ajatella hyvin vapaamielisesti,
milloin taas hän kulki silmät rypistyksissä, oli hyvin jyrkkä sekä
itseänsä että muita kohtaan ja käytti sanoja, jotka selvään ilmaisivat,
että hän vaati uskomista johonkin ankaraan käskijään taivaassa. Nuo
sanat: "minä rupean papiksi", ne nyt yhdellä kertaa ilmaisivat, että hän
todella oli ajatellut kauas yli taivaan lakien ja muodostanut itselleen
varman käsityksen jumalasta. Ne ilmaisivat vielä, että hän nyt tunnusti
itsensä vaan jälkimäiseksi ja että se ilonen, huolettomassa asennossa
istuva, leikkiin valmis Johannes ei enää ollut hän. Juuri tänä iltana,
tässä huoneessa, kun äiti toivottomasti itki eikä pitänyt mitään
lohdutusta mahdollisena, oli hän siis asettanut koko oman elämänsä
vaa'alle, punninnut kaikki, mitä siellä oli tärkeintä, tehdäkseen yhdessä

hetkessä päätöksensä. Nopeata, kiihoittunutta ja varmaan hyvin
tuskallista sieluntaistelua oli tarvittu, ennenkuin hän saattoi nousta ja
lausua nuo ratkaisevat sanat.
Mutta kun ne nyt kerran olivat lausutut ja kun hän oli lisännyt: "niin, se
on päätetty", loisti hän tyytyväisyydestä, niinkuin kestetyn tuskallisen
leikkauksen jälkeen. Hän seisoi siinä niinkuin sankari, joka on voittanut
juuri silloin kuin tappiosta jo kaikki olivat varmat, -- antanut itsensä
voiton hinnaksi. Äiti nousi seisaallensa, tuli ihan Johanneksen luo, pani
yhtäkkiä kätensä hänen olalleen ja purskahti hillittömään itkuun, ihan
toisellaiseen kuin äsken, itkiessään myytyjä huonekaluja. Heillä ei ollut
koskaan ollut tapana ulkonaisesti osoittaa tunteitansa, ja sentähden oli
äidin kosketuksessa -- se tuli kömpelösti ja niinkuin liian äkillisesti --
jotakin tavattoman liikuttavaa. Johanneksen sanat saivat sen kautta
vieläkin suuremman merkityksen, se oli niinkuin sinetti niiden alle. Ja
heidän edessänsä sinä silmänräpäyksenä häämöitti uudet elämän
mahdollisuudet ja uudet toivot.
Niin oli sitten käynytkin, että Johannes oli ruvennut papiksi. Kahdessa
vuodessa hän oli suorittanut kaikki tutkintonsa ja joutui
papin-apulaiseksi kauas Pohjanmaan pitäjään, ja puolen vuoden perästä
sieltä kuului, että hän oli mennyt kihloihin erään pohjalaisen neidin,
Alina Bäckin kanssa, joka oli naapuripitäjän vallesmannin tytär.
Johannes pääsi pian vakinaiseen apulaisen virkaan, mutta yhä vaan
pohjanmaalle, vähän vaan etelämmäksi ensimäistä paikkaa. Kun häät
olivat vietetyt, muutti äiti Johanneksen luo, elettyään siihen asti
siirtolaisena eri sukulaisten kodeissa.
Henrik ja muut veljet eivät olleet tavanneet Johannesta siitä saakka
kuin tämä oli lähtenyt pohjoiseen päin, mennyt naimisiin ja perustanut
siellä kodin, siis lähes neljään vuoteen.
Mutta nyt tänä kevännä olivat he Uunon kanssa sopineet tavata toisensa
lukukauden loputtua Helsingissä ja lähteä yhdessä pohjanmaalle
Johannesta ja mammaa katsomaan. Mutta Uunoa ei Henrik ollut nähnyt
viiteen vuoteen.

II LUKU.
Äsken vielä he juoksivat kaikki neljä, huristaen kuin peltopyyt,
pihamäeltä alas uimarantaan. Nyt he olivat viskatut maailmaan eri
tahoille, siroitetut erille toisistansa, ja ihan kuin tahallisesta kohtalon
oikusta he olivat päälliseksi joutuneet jokainen mitä vieraampiin
oloihin: Johannes aukealle pohjanmaalle, -- joka heistä enin Savon
metsäisiä mäkiä ja vilppaita vesiä rakasti; Gabriel Turkuun
konetehtaaseen, -- joka ei malttanut kahta viikkoa pysyä
naapuripitäjässä serkkujen luona, vaan jo ikävöi kotikujia, tallia ja
punaista renkitupaa; Uuno virkamieheksi Viipuriin, -- joka vasta ikään
vielä oli veljien kurin- ja käskynalainen, ja Henrik Helsinkiin
rikkiammuttujen kivimöhkäleiden, alituisesti pauhaavan meren ja
kalliosärkkien ääreen, issikan, hänen tyttärensä skaalojen ja
punatukkaisen Hilman seuraan.
Jos ei olisi ollut sitä elähyttävää toivoa ja päämäärää, että kerran sitä
vielä jälleen kokoonnutaan vanhaan kotiin, niin olisi ainakin Henrikistä
tuntunut hänen elämänsä olot, semmoisiksi kuin ne olivat
muodostuneet, jotenkin epätoivoisilta.
Omituisessa ristiriidassa hän oli elänyt nämä viisi vuotta. Ei hän
mitenkään voinut päättää miksi hän oli tuleva. Tämä kysymys, josta
kaikki muut näyttivät niin helposti selviytyvän, tuntui hänestä ihan
mahdottomalta ratkaista. Ja sitä mahdottomammalta mitä totisemmin
hän sitä ajatteli. Usein hän iloisena hetkenä toverien seurassa ja heidän
puheittensa vaikutuksesta oli jo päättävinään, mutta yksinäisyyteen
päästyä ilmestyi ihan odottamattomia vastasyitä, jotka kumosivat
päätöksen.
Hän oli alkanut filosofialla ja arvellut, että samalla kuin hän lukee sitä
omasta sisällisestä halustaan sattuu niin onnellisesti, että erään
kirjamäärän luettua voipi saada laudatuuri filosofiassa, ja sitten
tarvitsee lukea vaan muutamia lisäaineita saadakseen filosofian
kandidaatin arvon. Mutta sen saavutettua olisi avautunut tilaisuus
henkensä elättämiseen monella eri tavalla. Näin hän luuli ajatuksissaan
ratkaisseensa tuon vaikean "leipäkysymyksen". Alan valitseminen
leipäkysymyksen perustuksella tuntui nimittäin hänestä epärehelliseltä,

mutta eihän ollut hänen syynsä, että nyt filosofia, jota hän luuli
rakastavansa enemmän kuin mitään muita tieteitä, samalla valmisti
hänelle tilaisuuden henkensä elättämiseen.
Niinpä hän siis alkoi filosofian historialla:
Siellä oli ensin puhe siitä, mitä vanhat tietoviisaat pitivät alkuaineena,
-- mikä piti vettä, mikä tulta, mikä mitäkin. Henrik ymmärsi hyvin, että
kysymys oikeastaan oli kaiken alkuperästä, s.o. jumalasta, ja häntä heti
sykähytti ajatus, että filosofia siis oli oikeastaan tutkistelu siitä, mitä
jumala on, jumala ja ihmiselämä. Niin että ensi rivit luettuaan hän tuli
ihan haltioihinsa. "Jos minä saan valita tehtäväksi tutkia näitä asioita ja
elää siitä, niin voinko mitään parempaa toivoa. En. Minä olen siinä
löytänyt elämäni. Minulla on tekemistä tässä maailmassa, kaikki
minulle hymyilee, minulla on tarmoa loppumattomasti." Näin ajatteli
Henrik ja tässä ensi huumauksessa hän kirjoitti kirjeen kotolaisille,
jossa selitti millä innolla hän oli filosofiaa ruvennut lukemaan, sekä
mainitsi myöskin, että hän maisteriksi päästyään antautuu luultavasti
opettaja-uralle.
Tämän hän kirjoitti kotolaisten lohdutukseksi, sillä kokonaisen vuoden
hän oli