Veljekset | Page 7

hämmensi Henrikiltä itseltäänkin alkuperäisen ajatuksen,
joka oli siinä, että he ja kaikki heidän tapauksensa ja kotisuhteensa
olivat vaan pienen pieni osa siitä suuresta elämästä, joka yhtaikaa eli, ja
joka sisälsi ja talletti kaikki eikä antanut minkään hukkua. Ja Henrik
koetti ajatuksissaan uudestaan pukea tätä sanoihin: "Tuolla on kaikki se

hieno, joka meitä ymmärtää -- -- minä tarkoitan: jätetään vaan tämä
pappila, -- muutetaan vaan pois täältä, yhä kauemmas ja yhä ylemmäs,
ja vihdoin tuonne! -- Kaikki nuo raa'at talonpojat, jotka kääntelivät
meidän tyynyjämme ja arvailivat romun hintaa, ne jääkööt tähän
elämään, jääkööt syömään läskiänsä ja kuorimaan perunoitansa"... --
Mutta tämä ajatus meni vielä enemmän harhaan. Tyynen rauhan sijaan
Henrik tunsi sen mukana päinvastoin alkavansa yhtäkkiä vihasta
kuohua. Ja sitten hän ei enää ollenkaan voinut keksiä mitään sanoja
ajatuksensa ilmaisemiseksi. Kuun eteen tuli samassa pieni pilvi ja
muutti näkötunnelman. Yhtäkkiä Henrik ikäänkuin kadotti itseltäänkin
oman lohduttavan ajatuksensa. Ja niinkuin rintalapsi tarttuu äitiinsä,
joka tahtoo häntä vieroittaa, niin haki Henrik takasin tuota
kuutamotunnelmaa, joka oli häntä lohduttanut, haki muistista, kun ei
sitä enää ollut taivaalla, ja kyyneltyi ilosta, kun luuli sen jälleen
löytäneensä. Vaikka hän ei voisi koskaan sitä sanoilla ilmaista, hän
kuitenkin tiesi sen: oli olemassa semmoinen lohduttava ajatus, joka
saattoi voittaa kaikkein hirmuisimman surun. Ja hän päätti itsekseen
näin: on vähän vaarallista koettaa sitä sanoihin pukea.
Silloin tapahtui jotain odottamatonta.
Hänen näin miettiessä Johannes, joka oli istunut sisään päin, selin
akkunaan, melkein kertaakaan liikahtamatta ja asentoansa muuttamatta,
nousi yhtäkkiä ylös, ja vähän juhlallisesti, nyykäyttäen päätään omien
sanojensa vahvistukseksi, sanoi:
-- Minä rupean papiksi!
Kumma oli se vaikutus, minkä nämä hiljaisella äänellä, sekasorron
keskellä lausutut sanat tekivät Henrikiin ja äitiin. Molemmat he ihan
hytkähtivät. Mutta Johannes lisäsi vielä:
-- Niin, se on päätetty.
Hyvään aikaan ei äiti puhunut mitään, vaan odotti että Johannes olisi
selittänyt. Johanneksen papiksi rupeaminen ei ollut koskaan ennen ollut
puheena, semmoista ei kukaan heistä koskaan tullut ajatelleeksikaan.

Isä oli ollut hyvin vapaamielinen uskonnollisissa mielipiteissään. Hän
oli köyhtyneen, maalaisen aatelisperheen lapsi ja oli ylioppilaana
ollessaan ottanut iloista osaa toverielämään, oli ollut kuuluisa tenori
laulukunnassa, lukenut maisteriarvoa varten, aikalailla velkaantunut,
kuten kaikki muutkin toverit, ja vasta ihan loppuaikoina yhtäkkiä
kääntynyt sisäänpäin. Hänen huolettomat ilopäivänsä olivat nimittäin
päättyneet siihen, että hän aivan mielettömiin asti rakastui ylhäiseen,
vapaudessa kasvatettuun pääkaupunkilaisneitiin, joka kaikkien suureksi
ihmeeksi nyt otti osaa sulhasensa kääntymiseen. He olivat molemmat
saaneet jonkinlaisen "herätyksen", kuten silloin sanottiin. Ja ennen niin
iloinen tenori erosi nyt yhtäkkiä kaikista laulukunnista ja tovereista ja
kummastutti maailman uutisella, että rupeaa papiksi. Nuori morsian
puolestaan -- vielä suuremmaksi kummastukseksi ihmisille, -- oli
valmis ikuisiksi jättämään kaikki kaupungin huvit ja vaihtamaan ne
hiljaiseen, vaatimattomaan ja hänelle ihan vieraaseen maalaiselämään.
Sukulaisten varoitukset eivät auttaneet mitään. Rakastuneet kuvailivat
vaan kuinka heidän pappilansa piipusta, luminietosten keskeltä,
tyynenä talvisaamuna kerran nousee punertava savupatsas. Ja kaikki oli
päätetty, voima vaikeuksia vastaan taattu. Tosin, heidän sitten päästyä
vihdoin oman pappilan katon alle, oli huolia, velkasuruja ja todellista
puutetta vielä niin paljon, että, talvipyryjen hetkeksi vaijettua ja tuulten
tauottua, jos savu pappilan piipusta olisikin joskus patsaana punertanut,
eivät he sitä olisi tulleet edes huomanneeksi. Mutta heidän elämänsä
vuosien ja vuosikymmenien kuluessa tämän pappilan kotoisissa
suojissa oli sitten lasten hoidosta ja niistä luonnollisista, yhä enenevistä
iloista, joihin he alussa olivat tunteneet itsensä ikäänkuin pakoitetuiksi
tyytymään, löytänyt vähitellen hiljaisen rauhan. Ja sitä olisi todella
paraiten sopinut verrata juuri tuommoiseen tammikuun
päivänpaisteisessa pakkasessa punertavaan, sinistä taivaanlakea kohden
liikkuvaan savupatsaaseen. Heidän välillänsä oli aina ollut jotain
sanatonta ymmärrystä, josta eivät lapset täysikäisiksi tultuaankaan
päässeet oikein perille. Siinä ei ollut uskonnollisuudella tekemistä. Äiti
ei edes puhunut koskaan uskonnollisista asioista. Ja isä puolestaan,
vaikka oli mitä ankarimmin vaatinut lapsiltaan rehellisyyttä ja
rangaissut valehtelemisesta, oli kaikessa, mikä koski uskonnollisia
kysymyksiä, hyvin suvaitsevainen; muun muassa hän oli kerran
Johannekselle selittänyt pelkäksi ihmisheikkoudeksi sen, että oli

olemassa palkattuja ammattipappeja, semmoisia kuin hän, eikä sanonut
pitävänsä pappeuttaan minään Jumalan säätämänä luonnollisena
olotilana. Tämä hänen suvaitsevaisuutensa vaikutti, ettei lapsillekaan
väkisin tyrkytetty opinkappaleita, ja he kasvoivat iloisessa kotihengessä,
ominaistuneissa, sydämmellisissä kotitavoissa, melkein
toveruussuhteissa vanhempien kanssa. Koko kasvatus oli tarkoittanut
vaan saada heitä rehellisiksi, luotettaviksi ja sääliviksi toisiansa
kohtaan, ja melkein ainoa jumalinen tapa, mikä heiltä vaadittiin, oli
käsien yhteenpaneminen ennen päivällistä ja sen jälkeen. Kirkossa he
tosin myöskin kävivät, mutta enemmän vaan silloin kuin heistä ja
mammasta näytti, että papan olisi lystimpi, jos hän saarnansa aikana
näki heidätkin siellä.
Kun sentähden Johannes nyt yhtäkkiä nousi seisaallensa ja sanoi: minä
rupean papiksi, hämmästytti tämä Henrikiä ja äitiä ennenkaikkea siitä
syystä, että se oli niinkuin hän olisi yhtäkkiä ruvennut puhumaan
Jumalasta, josta he eivät koskaan ääneen puhuneet. Mutta heti ensi
hämmästyksen jälkeen, nämät sanat avasivat heille Johanneksen
sydämmen selko selälleen, ja he olivat niinkuin äärettömän aukon
edessä, jonne oli pimeä katsoa vaan siksi, että se oli niin syvä ja
rajaton.
Johannes ei koskaan arvostellut uskon asioita. Hänessä oli selvään
näkyvissä niinkuin kaksi ihan eri Johannesta: milloin saattoi hänen
käytöksestään, iloisuudestaan, satunnaisista sanoistaan ja niistä kirjoista,
joita hän luki, päättää, että hän