Veljekset | Page 6

esineet vähitellen
yhä selvempinä esille. Pimeään olikin jo tullut uutta valoa kuusta.
-- Mutta eikö voisi ostaa takasin, sittenkuin me saamme rahaa? -- sanoi
vielä lapsellinen Uuno, nykien mammaa hameesta.
-- He, -- naurahti siihen Gabriel.
-- Niin, mutta kun Johannes taikka Henrik tulee virkamieheksi ja saa
palkkaa? -- selitti Uuno.
Kukaan ei vastannut mitään.
-- Mamma, mamma, -- alkoi hän taas herätellä äitiä hänen ajatuksistaan.
-- Eikö voisi? Sano nyt mamma, eikö voisi?
-- Mitä, lapseni? -- sanoi äiti hajamielisenä, irrottaen hetkeksi päänsä
kädestä, johon oli sitä nojannut.
-- Eikö me voida joskus ostaa takasin niitä tavaroita, niitä mamman
kirstuja? Mitä? Voidaanko?
-- Ah, lapsi, jätä minut hetkeksikin rauhaan.
Ja hän painoi pään takasin kättä vastaan, huokasi ja rupesi hiljaa
edestakasin kiikuttamaan ruumistansa. Hänen kasvonsa näkyivät
jotenkin selvään kuutamovalossa. Kyyneleet vierivät jälleen hänen
poskiansa myöten.
Lapsellinen Uuno rauhoittui vihdoin. Hetken ajan kuluttua hän
lyykistyi jonnekin lähelle lattiata ja sieltä alkoi kuulua hänen sihisevää
hengitystään. Hän nukkui.
Gabrielin puolelta ei kuulunut myöskään mitään. Hän oli pannut
molemmat käsivartensa pöydälle, jonka ääressä hän istui, painanut
päänsä mukavasti niiden päälle ja oli ihan hiljaa, silloin tällöin vaan
vetäisten yhtäkkiä henkeensä ja kavahtaen valveille. Luultavasti hän
häpesi, että häntä nukutti tämmöisenä surun ja onnettomuuden hetkenä,

ja hän teki niin suurta vastarintaa unelle kuin mahdollista. Mutta
luontonsa puolesta hän ei ollut altis millekään tunnelmille, niinkuin
Johannes ja Henrik.
Kuu oli noussut jo jotenkin korkealle. Sen ympärillä olivat etäiset,
liikkumattomat pilvet monenlaisissa valaistuksissa. Lähimpänä kuuta,
äärimmäisessä kaukaisuudessa, oli hienot, läpitsensä valaistut,
kellertävän valkoset höyhenutuset, pitkinä, ulospistävinä niemekkeinä
vaakasuorasti poispäin kuusta. Sitten oli kellertävämpiä ja
kokonaisempia muotopilviä, ei niin kaukana maasta, reunat hyvin
kirkkaasti valaistuina, ja vihdoin tummia varjopilviä, jotka näyttivät
olevan lähellä, ihan tuossa edessä, kun joku palanen niistä erkani ja
joltakin syrjältä kirkastui. Tähdet siristivät vaan heikosti voimakkaan
kuuvalon rinnalla tumman sinisellä taivaalla.
Haavanlehtikään ei värähtänyt pappilan ryytimaassa, niin oli tyyni.
Ja kun Henrik katsoi sinne ylös, sinne liikkumattomien höyhenpilvien
etäisyyksiin, rauhaisiin avaruuksiin, niin syntyi hänessä ajatus: ei siellä
ole mitään muuttunut, ei ole mitään rikottu, ei mitään hävitetty, ei
mitään muistoja herjattu, kaikki on entisellään, kaikki tallessa, tallessa
isä, tallessa keinutuoli mattoinensa, tallessa kuhmuihin mennyt ja
pohjasta ruostunut vanha rautainen kylpyamme, tallessa kesä ja
pääskyjen liverrykset ja suuri onnellinen, loppumaton kotielämä. Niin
valtaavasti tuli tämä ajatus häneen, että hän yhtäkkiä käänsi silmänsä
alas taivaan laelta iloisena äitiin, ja odotti, -- hänestä näytti, -- että äidin
olisi pitänyt huokaista pois surunsa ja sanoa rohkaisevasti: "nyt, pojat,
riittää jo itkut, mennään kävelemään tielle ja katsomaan kuutamoa, sillä
onhan kaikki tallella." Mutta äiti ei sanonut semmoista, vaan itki hiljaa,
kuten ennenkin. Kuu valaisi sisälle, ahtautuen epäjärjestyksessä
seisovien huonekalujen välitse permannolle. Lakeeratun pöydän
jalkakiehkarassa sen valo helkkyi kalpean sinertävänä ja teki surullisen,
ikävän rajallisuuden vaikutuksen. Henrik mietti millä sanoilla hän olisi
äidille voinut ilmaista oman iloisen lohdutuksen-tunteensa. Ensin hän
oli jo rupeamaisillaan puhumaan ihan miettimättä, mutta ei löytänyt
sopivaa alkusanaa ja sitten tuntui yhä vaikeammalta keksiä millä
tavalla sanoisi, ja vihdoin, mitä enemmän hän ajatteli, kokonaan

mahdottomalta. Mutta itse hän jälleen alkoi katsella ylös ja hänelle
selvenemistääu selveni, että hänen lohdutuksensa oli todella oikeutettu
eikä vaan joku hetken tunnelma. Se oli siinä ajatuksessa, että tuo sama
kuu kumotti juuri tähän aikaan yli suuren, avaran maailman, näki
tuhansia muita taloja, kyliä, kaupunkeja, pilkisti lukemattomien muiden
ikkunaverhojen lomitse sisälle, ja että olihan samallaista monessa
muussakin talossa, -- mutta kuupa pysyi kuitenkin aina samana,
rauhallisena, salaperäisesti lohduttavana. Tai toisin sanoin: se, mitä kuu
nyt näki heidän pienen pappilan-ikkunansa läpi, tuossa kun se
surullisesti hipasi lakeerattua pöydän jalkaa ja valaisi rajoitettua
paikkaa permannolla, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä kaikesta,
mitä se tuolta ylhäältä juuri tällä samalla haavaa näki muualla, ja
senvuoksi myöskin kaikki se, mikä oli heille tänäpäivänä tapahtunut ja
näytti niin tärkeältä ja ratkaisevalta, ei ollut kuin aivan pienoinen osa
siitä suuresta, mikä yhtaikaa tapahtuu. Ja jos tuo kuu on kuollut, niin on
joku näkymätön, joka tätä kaikkea yhtaikaa näkee, -- semmoinen oli
olemassa yhtä varmaan kuin tuo kuu, -- joka ei ollenkaan muutu eikä
vähene eikä kadota suuruuttansa ja rauhaansa, vaikka mitä tapahtuisi.
Tätä juuri oli Henrikistä ihan mahdoton pukea sanoihin. Olisi pitänyt
saada äiti ensin huomaamaan kuutamon kauneutta ja rauhaa ja
kokemaan juuri samaa tunnelmaa. Mutta ehkä hän saattoi kiertoteitse
selittää. Hän aikoi nyt sanoa näin: "minusta näyttää että oikeastaan
elämä on jossain tuolla päin (hän olisi osoittanut kädellään kuuhun ja
odottanut kunnes äiti olisi katsonut), ja siis meidän ei oikeastaan
tarvitse nyt surra." Mutta nämä sanat eivät sentään ilmaisseet sitä, mitä
hän tarkoitti, vaan tuntuivat sopimattoman opettavilta. Toinen ehdotus
oli tämmöinen: "tuollapäin on kaikki hienous" --, ei: pitäisi sanoa
"ymmärrys", siis: "tuollapäin on kaikki ymmärrys" -- tai vielä
paremmin: "tuollapäin on se, mikä meitä ymmärtää;" voisi myöskin
sanoa: "ne, jotka meitä ymmärtävät" ja siten viitata siihen, että
siellähän on pappakin ja sisarvainaja. Mutta tämä lisäajatus, että isä ja
sisar katselevat paraikaa alas avaruuksista tähän heidän pieneen
huoneeseensa,