Veljekset | Page 3

hiuksinensa, niinkuin saunan jälkeen. Hänpä ei ollut
vaativainen, hän koko ajan ikäänkuin selitti, ettei mistään vaatimuksista
voinut olla kysymystä, että kaikki ponnistukset ja vaikeudet olivat
Henrikin omaksi hyödyksi. Ja ilahutti mielen keskellä itkun halua, sillä
järjellähän Henrikin täytyi ymmärtää, että kaikkein korkein, joka oli
rakkaus, ei voinut puhua muuta kuin sitä samaa lohdutusta, mitä isäkin.
Äiti oli elossa. Hän asui nyt vanhimman poikansa Johanneksen luona.
Johannes oli kappalaisena eräässä kaukaisessa suupohjan pitäjässä;
toinen, Gabriel, oli -- ikävä mainita -- joutunut vähän huonoille jäljille,
ainakin harhaan, -- hän oli Turussa konetehtaalla jonakin viilarina;
kolmas oli tämä Henrik, hän oli yliopistossa lukemassa; neljäs, Uuno,
oli maamittarin oppilaana Viipurin läänissä Säkkijärvellä.
Johannes piti oloansa pohjanmaalla ihan väliaikaisena. Hänen
toivojensa toivo oli päästä kerran entiseen kotipitäjään Savoon, jossa
isä oli kirkkoherrana ollut, ja aikaa myöten takaisin siihen pappilaan,
jossa he olivat syntyneet ja lapsuutensa viettäneet. Kirkkoherran
kuoltua olivat pitäjäläiset kovasti kehoittaneet Johannesta pyrkimään

kotiseurakuntaan ja luvanneet yksimielisesti pyytää häntä papiksensa,
jos vaan tulee kysymys.
Näin kirjoitti kerran Johannes veljellensä Henrikille:
"Jospa se aika kerran koittaisi (nimittäin että hän pääsee jälleen
kotipitäjään ja saa haltuunsa vanhan kotipappilan)! Ja miksi se ei
koittaisi, kun siihen koko elämä tähtäsi. Silloinpa kelpaisi äidin ja
kaikkien veljesten jälleen kokoontua yhteen ja jälleen he viettäisivät
omalla kotitantereellaan samallaisen kesän kuin oli ennenmuinoin,
pääskysten, pihamaan, aittojen, metsien, niittyjen, hevoshaan,
omenapuiden, keinun, venheiden, vesien, kahilikkojen kanssa. Eikä
tarvitsisi, niinkuin nyt kappalaispuustellin ahtaissa huoneissa, sijoittaa
vieraat saliin, jossa vuoteet laitettiin epämukavasti permannolle joka
kerta siirtämällä raskasta harmoniota, tunkemalla syrjään helposti
horjuvia kukkatelineitä ja muita arkoja juhlahuonekaluja, joka kaikki
tuotti suurta hankaluutta, -- vaan saisi sijoittaa omaiset tilaviin suuriin
vinttikamareihin, joissa saattoi hengähtää ja hoilaistakin. Jos vaikka
kaikki pojat silloin olisivat jo naimisissa, riittäisi vanhassa
kotipappilassa sijaa yllin kyllin. Jokainen saisi siellä oman osastonsa ja
saisi elää vaimoineen ja lapsineen vaikkapa pientä erikoiselämääkin.
Yhteisiä olisivat ruoka-ajat, huviretket veneillä, harhailut metsissä,
kalastukset, heinänteot, leikkuu -- -- -- Voi, kuka ne kaikki luettelee ne
entiset ihanuudet! Jospa vaan saisi edes kerran, vaan kerrankin vielä
elää yhdessä niinkuin ennenmuinoin!"
Tämä palautuminen entiseen kotipappilaan oli sekä äidin että kaikkien
veljesten yhteinen elähyttävä lempiaate. Kaikki riippui siis
vanhimmasta veljestä, Johanneksesta ja hän ei kyllä näkynyt olevan
toiveissansa laimistunut.
Tämä aate oli heidän Elsas-Lotringinsa, -- niin, se ei ole mikään
sanaleikki. Henrik oli kerran kummaksensa huomannut tavattoman
yhtäläisyyden ja ymmärtänyt ranskalaiset, -- ymmärtänyt kuinka koko
tuon kansan elonvoima riippui siitä, että se toivoi kerran jälleen
omistavansa sen, mikä oli kadotettu. Ihmiset, jotka eivät ymmärtäneet,
sanoivat, että tämä kansa eli kostontunteissansa. Mikä väärinkäsitys!
Takaisinvoitto eikä kosto, sen takaisinvoitto, mikä oli menetetty, mikä

oli kallis, mikä oli niinkuin osa omasta itsestä! Jollei tätä takaisinvoiton
toivoa, niin miksi sitten koko elämääkään! Mutta jos se on välttämättä
kostoa, niin kostoa, jonka tarkoitus on jälleen yhdistää erotetut, jälleen
kokoonpanna särkynyt, lohdutuksen ja toivon hienoilla kultalangoilla
neuloa kiinni, mikä on haavalle repeytynyt.
Ja miksei kostokin! Kaihoisain tunteiden, tyynten kotiunelmain rinnalla
puhkesihan raivoisaan myrskyyn Henrikin mieli, kun hän vaan muisti
heidän kotipappilassaan pidetyn huutokaupan!
Siitä oli jo viisi vuotta.
Uuno veli, se maamittarin oppilas, oli silloin vasta lyseon viidennellä
luokalla. Hänestä ei sitten koskaan tullutkaan ylioppilasta. Henrik oli
juuri suorittamassa pääsytutkintoja koulusta, ja näiden ja
ylioppilastutkintojen väliajalla oleskeli kotona. Johannes oli myöskin
tullut kotiin, samaten Gabriel, se, joka nyt oli Turussa, mutta joka
silloin aijottiin maanviljelijäksi ja oli sentähden Mustialassa.
Hautajaismieli isän kuoleman jälkeen ei ollut vielä haihtunut,
armovuosi ei ollut vielä loppuun kulunut, -- silloin tuli kovin isku.
Kuolinpesän velkojat eivät suostuneet mihinkään lupauksiin eikä
tarjottuihin takuihin, vaan juonittelivat siksi, kunnes saivat
huutokauppakuulutuksen aikaan.
Määräpäivänä tulivat pappilaan jo aamulla pitäjän tavalliset
huutokaupanpitäjät: eräs jotenkin renttumaiseksi tunnettu, kaupungissa
asuva herrasmies, jolla ei ollut mitään vakituista tointa paitsi tämmöisiä
satunnaisuuksia, -- ja harmaapäinen, lihava ukko -- myöskin jotenkin
irtonainen olento, -- kasvot ruskeanharmaat, pöhötyksissä, ilman
kulmakarvoja ja mitään partaa, silmät lasisina töröttäen ulkona
kuopistansa. -- (Nyt saattoi Henrik näin arvostella heitä, -- silloin oli
hän täynnänsä kunnioitusta ja pelkoa.) -- Samaan aikaan kuin nämät
herrat tulivat, alkoi veräjillä ja portilla ja renkituvan nurkalla näkyä
kylän väkeä, ensin vaan piikoja, tuttuja muonamiehiä ja poikia, yhä
suurenevassa parvessa sitten pitäjän varakkaampia rusthollareita, jotka
tulivat piikaparven läpi ja arastelematta lähestyivät pappilan
päärakennusta, joka kerta tuoden perässänsä joukon rohkaistuneita

katsojia portilta. Pian oli piha täynnä ihmisiä, niitä istui aitan rappusilla,
renkituvan kuistilla, ja nuoria talonpoikia seisoskeli ihan pääkuistin
luona, nojaten sen pieliin, poltellen piippujansa ja naureskellen leveästi,
kasvot punaisina. Ja tuli olo semmoiseksi, niinkuin ei kukaan olisi
tiennyt onko talossa mitään hallitsijaa, ja kaikki, ollen tuttuja
keskenänsä tunsivat oikeudeksensa olla niinkuin tahtoivat.
Äiti oli laittanut kahvipöydän herroille ulkomaiseen eteiseen, ja hänen
aikomuksensa oli, että sitten mentäisiin renkitupaan toimitusta
pitämään. Mutta herrat tulivat itsestään saliin, juotuaan kahvia aivan
kuin kotonansa, ja rupesivat kyselemään pesän irtaimistoa tahtoen
mennä sitä tarkastamaan. Ja äiti parkaan tuli vähitellen yhtäläinen pelko
ja kunnioitus näihin herroihin. Hän ei ollut ajatellutkaan, että
huutokauppa tulee kestämään kauan ja että oli tarpeen aamiaiset jopa
ehkä