Veljekset | Page 2

Silloin Hilma vastauksen asemesta ihan aiheettomasti sai
loukkaantuneen hymyn huulillensa, jonka piti ilmaista, että "kyllä he
ovat parempiakin päiviä nähneet kuin nämä nykyiset ovat." Hän
melkein kyyneltyi, ja olisi silminnähtävästi yhdellä purkauksella
tahtonut syöstä sisästänsä kaiken sen sanomattoman vääryyden, mitä he
olivat saaneet elämässä kokea. Löytämättä sopivia sanoja hän kuitenkin
vaikeni, ja otaksuen että Henrik oli ymmärtänyt, puki sanoihin vaan
ajatuksensa jatkon:
-- Mutta jos maisteria tämä pöytä ei miellytä, niin kyllä meillä on

toisiakin. -- Hän punastui loukkaantumisesta ja oli heti valmis
toimeenpanemaan muutoksen.
-- Ei, ei, antaahan olla, -- sanoi Henrik.
-- Jaha, niinkuin tahdotte, -- vastasi hän, oikasihe ihan suoraksi ja läksi
ylpeänä aivan kuin syytetty, joka on saanut perättömäksi jonkun
kunniallekäyvän herjauksen.
Tämä punatukkaisen Hilman hehkuva aiheeton kiivaus ja tuo erityinen
jäykistymisen tapa, kun oli kysymys hänen oikeasta säädystään, oli
Henrikille ylen vastenmielinen. Se saattoi hänet semmoiseen inhoon,
että melkein raivostutti. Kaikki hänen vanhat vihansa plebeijejä vastaan,
s.o. ei alhaisia, vaan semmoisia ihmisiä vastaan, jotka pyrkivät
ylhäisiksi, kohdistuivat punatukkaiseen Hilmaan. Ja tämän Hilman
tähden oli hänen nykyinen kortteerinsa sitäkin ikävämpi ja vieraampi
hänelle -- pöydästä huolimatta.
Henrikin omalla pöydällä oli muuten kaikki, mitä hänen vanhasta
kodistaan oli enää tallella: kynttiläjalat punertavasta messingistä; kivi,
jota pappa oli käyttänyt paperiensa painona, kun hän kuumina
kesäpäivinä, istuen paitahihasillaan pöytänsä ääressä, kirjoitteli
saarnojansa kaikkialla avattujen ikkunain ristituulessa; taskukellon alus,
jossa oli tumman sininen, paikotellen harmaaksi kulunut samettisisus.
Sitten oli vielä muita muistoja. Oli suurikokoinen valokuva pappilan
rakennuksesta, otettuna rannan puolelta, niin että puutarhan tuuheat,
rakennuksen seinää ja verantaa vastaan olevat ruusupehkot olivat
mukana. Auringonpaisteella otettu valokuva teki varjon ja valon
erotuksen kaksitaitteisessa pärekatossa, räystäissä, pystyynpäin
kulkevien vuorilautojen reunoissa ja ikkunain laudoissa erittäin
kirkkaaksi. Jokainen lehti erottui ruusupensaissa, ja samoin jokainen
pyöreä sorakivi, sillä vähän ruohottuneella hiekkakäytävällä, jonka he
pojat olivat mamman iloksi kerran perustaneet. He olivat peranneet
lepikköihin ja pensaihin suoran aukon rannalle asti ja hiekkakäytävän
tarkoitus olisi nyt ollut ylettyä sinne, mutta se oli takertunut jonnekin
suurien leppäkantojen luo ja oli jäänyt keskentekoiseksi, niin että se nyt,
ryhdikkäästi alkaen ihan kuistin rappusilta, selvään viittasi aijotun
tarkoituksen suuntaa. Sen kauneus oli kuitenkin ollut pienellä

päänkallistuksella helposti mieleen kuvailtu. Erittäin elävästi esiintyi
valokuvassa myöskin tuo vanha tuttu, syvä räystäs, jonka alle pääskyset
kilvan pesivät. Huikeasti huutaen: kivii -- kivii, ne piirtelivät
edestakasin ryytimaasta yli katon pihalle, ja koko heidän kehityksensä
ensimäisistä tulopäivistä asti, uusien pesien laitosta ja vanhoista
pesäriidoista, varpusten sekaantumisesta, poikasten syöttämisestä ja
ulos katolle houkuttelemisesta aina syksyn suuriin parveutumisiin ja
lähtöön saakka oli ollut kotiväen tarkastuksen ja keskustelujen alaisena.
Katon alemmassa, melkein pystyyn kulkevassa taitteessa oli pienoinen
ikkunakatos ja sisäpuolelta näkyi valkoset uutimet aivankuin missäkin
nukkikamarissa. Se oli sisaren kesähuone, sen raukan, joka sitten kuoli
parhaassa iässänsä, 18-vuotiaana. Ei ollut jäänyt mitään valokuvaa
hänestä. Mutta vaikka Henrik oli hämmästynyt, että sisaren kuva oli
ensi päivinä kuoleman jälkeen mielestä aivan kuin poissa, oli se
kuitenkin sittemmin itsestään tullut takaisin, ja selvennyt yhä enemmän.
Sisarella oli ollut valkonen polkkatukka, joka kiertyi alhaalta
sisäänpäin juuri sen verran ettei hiuksen päitä näkynyt. Kaula oli hieno.
Kasvot olivat heikon kalpeat ja silmän ympärykset aina punaset. Kun
häntä nyt muisteli, täytyi sanoa että hän oli ollut luotu kuin kuolemaa
varten: aina hiljainen ja sairasteleva, ei mitään koskaan väittänyt, ei
tehnyt tärkeäksi olentoansa, niinkuin semmoinen, joka tietää, ettei hän
ole elämää varten, ja sentähden ei koskaan puhu tulevaisuudestansa. --
Isästä sitävastoin oli valokuva, suurempaa kokoa, ja se oli nyt Henrikin
pöydällä pienen takaapäin pitelevän messinkitelineen nojassa. Isä oli
siinä parraton, kuten oli aina ollut juhlallisemmissa tilaisuuksissa.
Tukka oli yksinkertaisesti, suoraan taaksepäin kammattu. Hänellä oli
ollut tapa kastaa se joka aamu ennen harjaamista vedellä ja siten
totuttaa ankaraan pysymiseen taaksepäin laossa. Jos hän solmiessaan
kapsäkkiä tai muuten jossakin liikkeessä sattui saamaan tukkansa
pörrölle, katosi hän kamariinsa ja vähän ajan kuluttua tuli takaisin
tukka märkänä ja jälleen taapäin silitettynä.
Kaikki pojat opetettiin samaan kampaustapaan ja Henrik yhä vieläkin
sitä tarkkaan noudatti ja piti sitä kaiken tukankampaamisen ylimpänä
sääntönä. Isällä oli korkea otsa ja hyvin ystävälliset, ohimoiden
kohdalla rypistyvät silmät, joka seikka ei mennyt yhteen kasvojen

muun ankaruuden kanssa. Leuka oli kuten sanottu, aina puhtaaksi ajeltu,
ja se, yhdessä tuon suoran harmaan tukan kanssa, antoi hänen
kasvoillensa omituisen, nuorekkaan näön. Kuollessaan hän ei ollutkaan
vielä edes kuuttakymmentä täyttänyt.
Mutta paitsi tätä valokuva-muistoa oli Henrikillä isästä vielä toinen,
henkinen kuva, jossa isän ulkonainen muoto oli paljon elävämpi ja
muuttelevampi kuin valokuvassa. Hiukset olivat siinä kuivuneet,
kiillottomat ja pehmeät niinkuin seuraavana päivänä saunan jälkeen. Ei
ollut juhlapukua eikä kirkkomieltä. Kaikki se hyvä, mitä isä oli
eläessään tarkoittanut sanoa ja tehdä, oli hänen kasvojensa leppeässä
ilmeessä eikä siinä ollut sijaa milleen muulle. Tätä kuvaa Henrik
säilytti mielessänsä niinkuin jotakin pyhää, ja vaipuessaan sisällisiin
tutkistelemuksiin, oli se siinä korkeimman rinnalla, neuvoi samaa,
osoitti samaa, oli yhtä sen kanssa. Vielä enemmän: kun kaikkein
korkein toisinaan tuntui kovalta suuressa oikeudenmukaisuudessaan,
kääntyi Henrik mieluummin isän kuvan puoleen, joka aina silloin olikin
vastassa rajattoman leppeine ryppyinensä ohimoissa ja kiillottomine
harmaine